Novelli: Uteliaisuus ei ole hyve

Uteliaisuus ei ole hyve

Kirjoittanut: Hanna Kymäläinen-Rikkonen

Autiotalo Kirkkotiellä, kirkon ja kivikoulun välissä, oli kiinnostanut minua jo vuosia. Viime talvena olin ollut näkevinäni sieltä kajastavan heikkoa valoa, milloin kellarista, milloin asuinhuoneista.

Nallekerho, kuten mieheni sitä kutsui, eli Opiston nukke- ja nallekurssi päättyi puoli kahdeksalta ja jo lokakuun lopulla tuohon aikaan oli pimeää, eivätkä Kirkkotien katuvalot olleet koskaan päällä.

Pysähdyin autoni  viereen koulun pihaan ja näin nyt selvästi kellarista kirkasta valoa. Mitään ajattelematta nappasin autosta taskulampun ja läksin katsomaan, mitä siellä tapahtui. Liikaa dekkareita, naureskelin mennessäni, ja keksin useita rikoksia, joita kellarissa saattaa tapahtua.

Kiersin rakennusta näkemättä ristin sielua. Etupihalla kellarin ikkunat oli peitetty vanereilla, mutta takapihalla ikkunat olivat säilyneet ehjinä, joten niitä ei ollut tarvinnut tukkia vanerilevyillä.

Nurmikko oli sammaloitunut enkä kuullut edes askelteni ääntä. Ikkunoista ei enää näkynyt valoa, mutta yritin valaista ikkuna-aukkoja taskulampulla.

Mitään ei kuitenkaan näkynyt, mutta ihmettelin kaltereita ikkunoiden sisäpuolella.

Ojensin selkäni aikeissa kurkistaa vielä viimeisestä ikkunasta, mutta silloin pimeni kokonaan. Päähäni vedettiin musta huppu, joku oli päässyt yllättämään minut sammaloituneella nurmikolla hiipimällä.

Kuulin vaimean äänen, joka kehotti minua tottelemaan ja varsinkin olemaan ääneti, sillä jos inahtaisin, kaappaajani ampuisi minut oitis.

Kuulin oven aukenevan ja kaappaaja käski minut vaimealla äänellä astumaan sisään. Outo, lämmin ilma oli vastassa ja kaappaaja työnsi minua peremmälle. Portaat, hän kuiskasi ja otti minusta tiukemman otteen.

Minusta tuntui, että olin laskeutunut syvälle maan alle, ilma oli kuitenkin lämmin ja kuiva, outo haju leijui voimakkaampana.

Vihdoin portaat loppuivat ja kaappaaja avasi oven, työnsi minut sisään ja tuli itse perässä lukiten oven jäljessään.

Kaappaaja nykäisi hupun päästäni ja katselin hetken ympärilleni. Olin jonkinlaisessa saunan pukuhuoneessa, tila oli lämmin ja kalusteet melko uusia, jopa takka nurkassa oli uudehko.

En ymmärtänyt yhtään mitään, mutta en uskaltanut puhua, olin kerrankin ihan hiljaa.

Uteliaisuus ei ole hyve, sanoi kaappaaja selkäni takaa, tämä on nyt asuntosi seuraavan viikon ajan.

Mu-mu-mutta, yritin änkyttää, mutta pelkällä käden heilautuksella mies sai minut vaikenemaan.

Jalkani eivät tahtoneet enää kantaa ja istuin lähimpään tuoliin ja yritin tutkailla miehen kasvoja, mutta hänellä oli päässään kommandopipo ja vielä aurinkolasit, joten en nähnyt edes hänen silmiään.

Niin, ainakin seuraavan viikon, hän sanoi, emme voi vaarantaa mitään.

Mu-mutta entäs Tapsa ja kokoukset ja sukulaiset ja ruoka ja vessa ja ja..

Kaikki on hoidettu. Tapsalle lähetetään viesti, että äitis tarttee sua, joten se tietää ja kertoo kaikille uteliaille saman asian ja me hoidetaan sun puhelinliikenne niin, ettei kukaan epäile mitään.

Vessa ja suihku on tuolla oven takana, ruokaa on yllin kyllin. Niin, mitä muuta sä porasit, joo, lääkkeet. Anna lista, niin mä tuon sulle, mitä tarttet. Telkkari toimii ja tolla pädillä on ladattuna leffoja moneksi viikoksi. Puhtaita kledjuja on tossa kaapissa, niin että mitä vielä?

Ohutta sukkalankaa ja tupakkia, niin ja 2,5 numeron koivuiset puikot ja lukemista.

Tuolla kaapissa jääkaapin vieressä on röökiä ja pädillä on puukpiitti, mutta onlainina niinku leffatkin.  Mitä lääkkeitä sä sitten tarttet?

Kaivoin lääkelistan lompakosta vapisevin käsin ja sytytin tupakan. Kaappaaja kiikutti minulle lasipurkin tuhkakupiksi ja alkoi tehdä lähtöä. Mä tuun kohta takasin, ja muista, että täältä ei kuulu eikä näy mihkään ja jos yrität sytyttää jotain palaan, niin sä tukehdut ite kuoliaaksi ennenku kukaan edes huomaa, että tääll palaa.

Vasta miehen lähdettyä purskahdin itkuun. En vielä osannut ajatella, mistä tässä on kyse, mutta outo haju ei jättänyt minua rauhaan. Oliko täällä ruumis piilotettuna vai mitä tämä on? En uskonut, että näkemäni tyyppi olisi yksinään tämän kaiken takana.

Ovelta kuului kolinaa ja Sälli, kuten häntä mielessäni kutsuin, astui sisään, kädessään muovipussi.

Tossa on sun lääkkeet, mä lähden nyt Tampereelle hakemaan niitä lankoja ja puikkoja. Onko värillä väriä?

Sekä raidallisia että yksivärisiä, sain vaivoin vastattua.

Olin hetken hiljaa tuolissani lääkepussi kädessä. Tarkastelin sitä lähemmin ja huomasin, että lääkkeet olivat suljetuissa alkuperäispakkauksissa, joten otin riskin ja korkkasin Burana-purkin. Tällä voi kokeilla, ajattelin.

Istuin tuskin hengittäen, mutta kului puoli tuntia, enkä ollut vielä kuollut, joten päätin luottaa Sällin lääkkeisiin.

En voinut ymmärtää, mistä on kyse. Täällä istuin uteliaisuuteni kohteena olleen autiotalon kellarissa, kidnapattuna ja vankina. Huushollini oli hyvin varustettu ja pelkäsin, että joutuisin olemaan täällä vielä pitkään.  Ja kidnappaajani, Sälli, tuntui hiukan yksinkertaiselta, kiltiltä tosin, muttei hän missään tapauksessa voinut olla kidnappauksen aivot.

Keitin kahvia ja polttelin tupakkaa, avasin padin ja katselin kirjavalikoimaa. Sälli palasi lankareissulta ja lankojen laadusta huomasin, ettei tässä penneillä pelattu.  Tuliaisiksi hän toi pari pussia Panttereita.

Aloin udella Sälliltä siitä, mistä tässä oikein on kysymys, mutta hän sulki tiukasti suunsa enkä siis tullut hullua hurskaammaksi. Yhdentoista maissa Sällli poistui ja toivotti lähtiessään kohteliaasti hyvää yötä.

Tiesin, etten saisi unta, joten avasin padiltä kirjan, asetuin mukavasti sohvalle, latasin viereeni kaapista löytämiäni herkkuja ja aloin lukea.

Olin kuitenkin nukahtanut jossain välissä, sillä heräsin aamulla oven kolahdukseen.  Varauduin Sällin kohteliaaseen tervehdykseen, mutta ovesta tulikin mies, joka ei juuri kohteliaisuudesta piitannut. Pomo, arvasin. Pomo tuijotti minua pistävästi naamionsa takaa ja hetken kuluttua hän alkoi puhua. Ääni oli matala ja sopi hyvin hänen lyhyehköön, lihaksikkaaseen ulkonäköönsä. Hänellä oli päällään farkut, musta nahkatakki ja teepaita ja tietenkin kommandopipo ja hengityssuojain.

Mitäs luulet, miksi olet täällä, hän kysyi. En tietenkään vastannut, koska en tiennyt, mutta kiukku nousi jo sisälläni.

Sä olet täällä, koska olet niin helvetin utelias, työnnät nokkasi paikkoihin, joihin se ei kuulu. Olet kytännyt tätä taloa jo yli vuoden ja hidastanut projektimme toteutumista. Oletko sä joku saatanan kyttä vai mikä?

En vieläkään sanonut mitään, pelotti jo niin paljon, että en olisi saanut sanaa suustani.

Vapisevin sormin kaivoin tupakan askista, mutta käteni tärisivät niin, etten osunut siihen sytkärillä. Jostain taka-alalta ilmestyi palava tulitikku ja sain tupakkani palamaan. Tunsin tavallaan helpotusta, että myös Sälli oli tullut, hän oli saanut minut hiukan luottamaan itseensä kiltillä käytöksellään. Kuinka väärässä olinkaan.

En ole kyttä, olen ihan tavallinen eläkeläismummi, joka on mieltynyt dekkareihin ja käsitöihin, ja uteliaisuus heräsi, koska täällä tuli valoa eri ikkunoista. Niin ja mikä täällä haisee? Onko teillä täällä jossain edellinen utelias mummo mätänemässä?

Pomoa tuntui huvittavan purkaukseni ja hänen äänensä oli ehkä astetta lämpimämpi hänen jatkaessaan.

– Projektimme alkaa olla valmis, pieniä yksityiskohtia pitää vielä hioa ja sinua tarvitaan niissä.

 – Mitäs, jos en suostu teidän yksityiskohtiinne?

– Älä unohda, että sinulla on Kouvolassa pikkuinen pojanpoika ja vanha äiti, heidän hyvinvointinsa on sinulle varmaan tärkeää. Niin, ja Tapsakin on aika helppo kohde. Olemme seuranneet sinua lähes yötä päivää, makuuhuoneessa ei ole kameraa. Mistä muuten luulet meidän tietävän vaatekokosi, kahvimakusi, rasvattoman maidon ja tupakkamerkin? Puhumattakaan heikkoudestasi Panttereihin ja mehujäihin?  En tiennyt mitä sanoa, Pomon puhetulva ei jättänyt juurikaan valinnanvaraa.

– Mihin te minua tarvitsette? Ei tällaista vanhaa akkaa voi kellekään parittaa, joutuisitte maksamaan, jos haluatte minut jollekin myydä... Tässä kohden miehet räjähtivät nauruun, enkä jatkanut puhettani sen enempää.

– Olet melko hyvä autokuski, nopeat reaktiot ja sinulla on painava kaasujalka. Se on tässä hommassa etu.

 - En minä uskalla ketään edes ohittaa, enkä koskaan aja kovaa, ihan hiljaa ajan. Tässä iässä nuo reaktiotkin jo hidastuvat…

 – Sinun pitää pystyä ajamaan liikennesääntöjen ja liikenteen mukaan, ja myös pikkuteillä.

 – Minkälaista autoa minun pitää ajaa? En ole tottunut kuin tuollaisiin pikkuautoihin.

Yritin purra huultani, ettei ääneni vapisisi, pala tuntui nousevan jälleen kurkkuun. Tunsin kuitenkin voimatonta raivoa, mieleni teki hyökätä Pomon kimppuun. Onneksi pystyin hillitsemään itseni.

Pomo jatkoi puhettaan: Saat nyt viettää lomapäiviä täällä, lepää nyt kunnolla, kun siihen vielä on mahdollisuus. Kun ryhdymme töihin, voi edessä olla melko pitkiä löysejä.

En sanonut enää sanaakaan ja miehet poistuivat lukiten oven huolellisesti perässään.

Olin jälleen yksin, seuranani evästä, kirjoja, elokuvia ja pelejä. Huokaisin syvään ja istuin pohtimaan tilannettani.

Tiesin, etten pysty väkivalloin miehiltä karkaamaan, mutta pahimmalta tuntui kuitenkin se, etten tiennyt lainkaan, kuinka kauan joutuisin täällä kellarissa viipymään.

Päivät seurasivat toistaan, yksinäisyyden rikkoi ainoastaan Sällin vierailut. Hän poikkesi aamulla tuoden tuoreen sanomalehden ja myöhemmin iltapäivällä tuomaan toivomani tavarat.

Laskin olleeni kuusi päivää kellarissa ja pelkäsin koko ajan enemmän; tunsin vuoroin epätoivoa, raivoa ja kauhua. Nukuin huonosti, säpsähtelin hereille, kun keskuslämmityskattila hyrähti käyntiin. Olin kuulevinani yläkerrasta ääniä ja pelkäsin tulevani hulluksi. Äänet onneksi tulivat pääni ulko- eivätkä sisäpuolelta.

Olin iltapäivänokosilla, kun Pomo ja Sälli tulivat sisään, komensivat minut ulkovaatteisiin ja laittoivat taas hupun päähäni.

Minut vietiin pakettiauton takaosaan, huppu otettiin päästäni ja ovi paukahti perässäni. Hieroin silmiäni, sillä auton peräosa oli sisustettu kuin matkailuautoksi, mukavuudestani ei tingitty.

Pyrkivätköhän nuo miehet johonkin Tukholma-syndroomaan vai miksi he tekevät oloni näin mukavaksi. Ikkunat oli tiukasti teipattu, joten en tietenkään nähnyt, mihin lähdimme. Yritin päätellä auton liikkeistä, mihin suuntaan ajoimme, mutta miehet ajoivat muutaman lenkin yläkylällä ja menetin kulkusuunnan.

Tie tuntui pienenevän pienenemistään ja parin tunnin ajon jälkeen auto pysähtyi. Ovi repäistiin auki ja Sälli viittelöi minut ulos autosta. Olimme keskellä metsää, pienen lammen rannalla ja rannassa oli pikkuinen mökki.

– Mennäänpäs nyt sisälle, arvon rouva, sanoi Pomo matalla äänellään.

Ei auttanut muu kuin totella, vaikka kuolemanpelko vallitsi minut. Jalat menivät alta ja vain Sällin nopeus pelasti minut mätkähtämästä naamalleni kivetylle polulle.

– Illalla on H-hetki ja sinun kohdallasi se tarkoittaa ajamista täältä navigaattorin osoittamaan kohteeseen.

Matkalla et saa pysähtyä, ellei sun ole pakko mennä kuselle, ja senkin saat tehdä pusikossa tien varrella.

Yhden kahvipaussin saat pitää, Sepi tekee eväät. Lähtö on kello 23.00 ja tiedä, että seuraamme sinua koko ajan.

Minut vietiin pikkuiseen mökkiin, ikkunaluukut ja ovet teljettiin kiinni. Sepi-Sälli oli pakannut Kirkkotien kellarista minulle pelit ja vehkeet, ruokaa kaapissa näytti olevan.

Yritin jatkaa uniani, mutta ajatukset pyörivät seuraavan yön tehtävissä. Nyt, jos olisi viinaa, niin ottaisin suojakännin, mutta niin hyvin varustettu ei pikku mökki ollut.

Aika kului kuin matamalla, mutta vihdoin kuulin auton, ei kahden auton, pysähtyvän pihaan ja oven avautuvan. Sisään tuli kolme miestä, Pomo, Sepi-Sälli ja kolmas, jonka hennon ulkonäön perusteella nimesin Klopiksi.

Sun auto on pakattu ja tämä Kari tässä lähtee mukaasi. Autossa on evästä ja tupakkia ja voitte vaihtaa kuskia tunnin välein. Lepovuoron ajaksi Kari joutuu valitettavasti laittamaan sulle käsiraudat.

Lähdimme siis matkaan, minulla oli ensimmäinen ajovuoro. Kloppi-Kari ei vastannut kysymyksiini, ja lopulta en viitsinyt kyselläkään. Ajoimme pimeää metsätietä, Kari ennakoi hyvin risteykset ja neuvoi suuntaa. Olisin toivonut navigaattoria, mutta sitä ei vielä käytetty. Ajoimme pohjoista kohti, vaihdoimme kuskia tunnin välein ja pidimme aamunkoitteessa pidemmän tauon. Puskapissareissulla ei mieleeni tullut lähteä karkuun, sillä Kloppi-Kari tuli perässäni ja näin hänen kädessään jonkinlaisen pyssyn. En tiedä aseista mitään, mutta käsiase se tietenkin oli.

Kari puhui välillä puhelimessa, antoi tilannetietoja matkamme taittumiseksi.

Kello läheni kymmentä illalla, olimme ajaneet lähes vuorokauden, kun Kloppi-Kari soitti, ja ilmoitti saapumisaikamme olevan kymmenen reikä-reikä. Ja kertoi myös ämmän käyttäytyneen hyvin koko matkan.

– Kai sitä käyttäytyy hyvin, kun pyssyllä uhkaillaan, huusin, mutta sanani eivät vaikuttaneet mitenkään puhelimen kummassakaan päässä.

Tiemme vei taas pienelle mökille lammen rantaan. Illalla oli ollut hämärää lähtiessämme, enkä ollut varma siitä, olimmeko tulleet samalle mökille ja nyt oli taas pilkkopimeää.  Ei nyt kai sentään.

Sisälle mennessämme huomasin, että samalla mökillä ollaan. Pomo ja Sälli istuivat pöydän ääressä ja pyörittivät leveää teippiä ruskeaan voimapaperiin käärittyjen pakettien ympärille.

Huumeita, voi helvata, ajattelin. Huumekuskiksiko sitä vielä tässä elämässä joutuu? 

En sanonut miehille sanaakaan, keräilin evästä ja otin iltalääkkeiden kanssa kaksi nukahtamislääkettä. Se auttoikin ja nukuin hievahtamatta alkovissani, kunnes aamulla heräsin kimeään naisääneen.

Kahvi tuoksui, kun kömmin alkovistani ja näin jo tuttujen miesten lisäksi naisen, jonka oitis nimesin Hempukaksi. Söin aamupalaa sanomatta sanaakaan.

– No niin hommiin, sanoi Hempukka ja vei minut saunan pesuhuoneeseen. Suihkussa käytyäni hän laittoi hiuksiini jotain vetyperoksidilta haisevaa ainetta ja suuhun muovisen laitteen, jonka tarkoitus oli kai valkaista hampaitani. Huuhdoin hiukseni ja suuni, pukeuduin suureen kylpytakkiin ja vaadin tupakkataukoa.

Se minulle suotiin ja sen jälkeen Hempukka alkoi varsinaiset talkoot. Olimme suljettujen ovien takana ja yritin kuiskaillen kysyä Hempukalta tietoja, mutta hän vain kohautteli harteitaan ja vaikeni.

Tunnin uurastuksen jälkeen olin valmis. Hempukka näytti minulle peiliä ja näin siellä hiukan elähtäneen, huolella meikatun blondin, jolla oli amerikkalainen hymy. Hempukka oli myös tuonut vaatteet, joihin en olisi vapaaehtoisesti koskaan pukeutunut. Topatut rintaliivit, jotka kasvattivat kuppikokoani muutamalla. En voinut olla nauramatta, kun katsoin itseäni peilistä vedettyäni päälleni Hempukan tuomat vaatteet.  Peilistä katsoi tyylikkääseen vaaleanharmaaseen jakkupukuun ja silkkipaitaan pukeutunut nainen, jalassaan asialliset matalakorkoiset kengät. Ei kyllä äitikään tuntisi, totesin.

Aloin taas jännittää tulevaa tehtävää, mutta en enää pelännyt. Minut vietiin jälleen autoon, tällä kertaa takapenkille. Pomo istui kuskin paikalle, Sälli laittoi minulle jälleen käsiraudat ja istui Pomon viereen etupenkille.

Suuntasimme kohti etelää, pakettiauto seurasi meitä. Miehet etupenkillä olivat hiljaa, enkä minäkään ollut puhetuulella. Aamu alkoi sarastaa, kun lähestyimme Helsinkiä.

Aloin ymmärtää tehtäväni, minun oli määrä viedä autollinen paketteja Viroon. Kukaan ei tietenkään kertonut minulle pakettien sisällöstä, eikä siitäkään, mihin ne oli autossa pakattu.

Olin koko matkan ihmetellyt miten tästä tilanteesta itseni pelastaisin, mutta en ollut keksinyt mitään konstia. Oli vain toteltava Pomoa ja toivottava, että selviäisin hengissä tästä kurimuksesta.

Keimolassa pysähdyimme huoltoasemalle, pidimme vessatauon, ja Sälli haki meille kahvia ja sämpylöitä.

Pihalla minut komennettiin rattiin Pomon varoittaessa minua yrittämästä mitään temppuja. Sälli siirtyi meitä seuraavaan pakuun.

Ajoimme Länsisatamaan ja esitimme tullimiehelle passimme. Pomon paikalle tuli ennen tullia arvokkaan näköinen harmaapartainen mies. Pomo meni istumaan takapenkille ja tuntui vartioivan minua erityisen huolella. Passini oli sopivan kulunut ja nimeni Lena Mägi, mies vierelläni kuului olevan Andrei Mägi ja Pomo Aleksei Mägi.  Sweet Family, isä, poika ja pyhä henki.

Ajoin auton laivaan toivoen kaiken aikaa tullimiesten tulevan peräämme.

Laiva oli puolityhjä, ja miehet päättivät, että söisimme seisovasta pöydästä. He kulkivat vuorotellen perässäni, eivät jättäneet minua hetkeksikään ilman vahtimista. En enää pystynyt edes ajattelemaan, mitä tapahtuisi, kun laiva saapuisi Tallinnaan, vai nakattaisiinko minut yli laidan sopivassa kohden ennen sinne saapumista.

Miehet söivät hyvällä ruokahalulla ja puhelivat puoliääneen keskenään, minä tyydyin kahviin ja jälkiruokapöydän antimiin. He puhuivat molemmat sujuvaa viroa, ja se sai minut yhä enemmän pyörälle päästäni: Pomon puheesta en ollut aiemmin huomannut minkäänlaista korostusta, Parta ei ollut tätä ennen avannut suutaan.

Tallinnaa lähestyttäessä aloin olla todella hermostunut, niin hermostunut, että käteni tärisivät, enkä ollut saada tupakkaani tulta, vaikka Pomo sitä herrasmiehenä minulle tarjosi.

– Rauhoitu, hyvä nainen, ei tässä kuinkaan käy, hän sanoi ja jatkoi: tahdotko pienen rauhoittavan ennen satamaan tuloa? Samalla hän naksautti lääkepurkin auki ja ravisti kämmenelleen valkoisen tabletin.

– Mitä tuo on, kysyin halukkaana rauhoittavaan, sillä pelkäsin saavani sydäninfarktin hetkellä millä hyvänsä.

Pomo näytti minulle purkkia, etiketti oli tuttu. Meni sitten syteen tai saveen, ajattelin ja nielaisin Pomon ojentaman tabletin pulloveden kanssa. ”Syteen tai saveen”, varsinaista ironiaa, saveen tämä on mennyt jo jonkin aikaa. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, joten tyydyin tuijottamaan merelle.

Siirryimme takaisin sisälle ja tunsin, miten rauhoittava alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa. Pystyin taas hengittämään normaalisti eikä paniikki väijynyt selän takana.

Kuulutus kehotti autoilijoita siirtymään ajoneuvoihinsa ja Pomo istui kuskin paikalle kehottaen Partaa ja minua takapenkille. Rantautuminen sujui hyvin ja Pomon esittäessä meidän kaikkien passit ymmärsin hänen puheestaan, että äiti oli juonut pikkaisen liikaa ja nyt isän pitää vahtia tätä takapenkillä pahoinvoinnin varalta. Sekös tullimiehiä nauratti ja pääsimme tullista läpi ilman tarkastuksia.

Pomo pujotteli sujuvasti auton pois satama-alueelta ja hiukan syrjemmällä hän pysäköi auton huoltamon pihaan.

– No niin äitiseni, nyt on yhteinen taipaleemme takanapäin ja olet vapaa palaamaan Suomeen tai mihin ikinä tahdot, Via Balticaa pitkin Eurooppaan vaikkapa.

Pomo otti tavarasäiliöstä matkalaukun kertoen samalla, että siellä olisivat omat vaatteeni, ne hyvät meikkituotteet, joilla Hempukka minut oli meikannut ja kaunis villakankainen päällystakki ja siihen sopivat käsineet ja huivi.

Hän hyppäsi autoon ja niin jäin seistä töllöttämään Tallinnan laitakaupungille mukanani matkalaukku, jonka sisällä pelkäsin olevan taas jotain laitonta sekä tyylikäs merkkikäsilaukku, joka sopi hyvin muutenkin uuteen ulkomuotooni.

Katsoin käsilaukun sisälle ja näin siellä oman passini ja lompakkoni, johon oli tungettu viidenkymmenen euron seteleitä paksu nippu. Matkalaukun sisältöön päätin tutustua läheisen huoltamon WC:ssä.

Matkalaukussa oli todellakin vaatteeni, puhtaina ja silitettyinä, meikkipussi, jonka jätin suosiolla seuraavan onnellisen löydettäväksi sekä merkkiliikkeistä ostettuja vaatteita, joista ei ollut edes lappuja otettu pois sekä pari pussia Karnaluksista hankittuja lankoja. Tutkin jok’ikisen vaatekappaleen saumoja myöden, tunnustelin, haistelin ja maistelin lankakeriä ja lopuksi revin matkalaukusta vuorin irti nähdäkseni, ettei siellä ole mitään luvatonta.

Päätin ottaa taksin ja suunnata suoraan satamaan, miettien mielessäni, että tämä saattaa olla viimeinen Viron vierailuni, niin paljon kuin Virosta ja virolaisista pidänkin.

Laiva Suomeen lähti tunnin kuluttua, vein matkatavarani ja päällysvaatteeni säilöön ja päätin viettää aikaa laivan yläkerroksissa katsellen taakseni jäävää Tallinnaa ja Viron rannikkoa. Etsin sopivan paikan, tilasin tarjoilijalta kahvia sekä suolaista että makeaa syötävää.

Viron kadottua horisontin taakse siirryin laivan myymälään tuliaisia ostamaan. Ostelin huolettomasti suklaata, hajuvesiä ja pojanpojalle leluja sekä tietenkin laivan elektroniikkaliikkeestä itselleni uuden puhelimen ja siihen liittymän. Minulla oli koko ajan sellainen olo, että joku tarkkaili minua ja vilkuilin taakseni tämän tästä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, joten rauhoituin taas hiukan lisää.

Laivan lähestyessä Helsinkiä siirryin hyvissä ajoin lähelle uloskäyntiä, ajatellen vain kotia ja aviomiestäni, joka on ollut varmaan huolesta sairas.

Koska lompakkoni oli pullollaan rahaa, päätin napata ensimmäisen taksin ja ajaa suoraan kotiin Ruovedelle.

Pääsin nopeasti ulos laivasta ja kiukuttelin mielessäni näiden lankongien pituutta.

Rajamuodollisuuksia ei enää ole, joten olin pian terminaalissa. Näin siellä yllättävän paljon poliiseja, mutten voinut arvata, että he olivat siellä minua vastassa.

Minua lähestyi rentoon pukuun lähestynyt mies, ja vaikka yritin häntä väistää, tuli hän suoraan kohti.

– Hanna-Leena Kymäläinen-Rikkonen? kysyi hän puoliääneen. Kyllä, vastasin ja pelko jysähti taas vatsani pohjassa.

– Helsingin huumepoliisista ylikomisario Karttunen, päivää, sanoi hän näyttäen samalla virkamerkkiään. Tulkaapa mukaamme, meillä on hiukan kysyttävää liittyen viimeiseen viikkoon ja äskeiseen Viron matkaanne.

Jähmetyin suolapatsaaksi ja varmaan koko olemuksestani paistoi pelko ja syyllisyys.

Sanaa sanomatta hän otti minua kiinni käsipuolesta, toinen poliisi otti haltuunsa matkalaukkuni ja käsilaukkuni ja minut ohjattiin poliisiauton takapenkille.

Tutut maisemat vilisivät silmieni ohi matkalla kohti Pasilaa, jossa pääpoliisilaitos sijaitsee.

Minut saatettiin tutkintahuoneeseen ja hetken kuluttua sinne saapuivat myös Karttunen ja nuorempi mies, joka esittäytyi rikosylikonstaapeli Leskiseksi.

– Niin, sanoi Karttunen, teidät on otettu kiinni epäiltynä suuren kokaiinierän kuljettamisesta Suomesta Viroon. Auto, jonka ajoitte laivaan Helsingissä aamulla, on pysäytetty lähellä Tarttoa matkalla kohti Keski-Eurooppaa ja autossa olleet kaksi miestä kertoivat teidän suunnitelleen salakuljetuksen, hankkineen huumausaineen ja kuljettaneen sen kätkettynä auton rakenteisiin. Teidän on myös kerrottu käyttäneen väärennettyä matkustusasiakirjaa. Mitä teillä on sanottavana näihin syytöksiin?

Sen verran olen dekkareita lukenut, että tiedän, ettei mitään saa sanoa ilman asianajajaa, joten pyysin saada sellaisen.

Minut siirrettiin putkaan odottamaan asianajajaa ja ystävällisen näköinen poliisi antoi minun matkalla käydä vessassa ja toi minulle hetken kuluttua kahvia ja sämpylän. Kiitin häntä huomaavaisuudesta ja sain ensimmäisen hymyn kiinnioton jälkeen.

Pian minut haettiin takaisin kuulusteluhuoneeseen. Siellä minua odotti nuorehko nainen, joka esittäytyi asianajaja Lindroosiksi, sano Pike vaan, hän sanoi ja jatkoi, kerro nyt perin pohjin, mitä sinulle on viimeisen viikon aikana tapahtunut, äläkä salaa minulta mitään. Siitä, mitä poliiseille on syytä kertoa, keskustelemme sen jälkeen.

Muistelin hetken ja yritin kertoa tapahtumista niiden oikeassa järjestyksessä mitään unohtamatta.

Kerroin kaiken alkaen viime talvesta päättyen satamaterminaaliin, jossa Karttunen otti minut kiinni.

– Ohhoh, sanoi Pike, melkeinpä uskomaton tarina.

– Niinpä minustakin, jollei se olisi tapahtunut minulle itselleni.

Sovimme, että kerron myös poliiseille kaiken aikajärjestyksessä ja sitten tuumimme, miten tästä jatkamme.

Poliisikuulustelu tuntui jatkuvan tunteja, poliisit kyselivät minulta kaikkea mahdollista, poistuivat välillä ties minne ja tulivat jälleen jatkamaan kuulusteluani.

Kolmen tunnin kuluttua asianajajani totesi tauon olevan nyt paikallaan, mutta Karttunen sanoi soittavansa vielä yhden puhelun ennen taukoa.

Karttunen palasi takaisin hetken päästä ja sanoi minulle ainoastaan: voitte poistua, syytekynnys kohdallanne ei ylity. Jäin tuijottamaan Karttusta ja sain lopulta sanottua: hyvä, mutta kuinka?

Viron pojat soittivat ja kertoivat nuorimman joukkiosta, Andrus Pikksoon, murtuneen oitis kuulustelussa ja kertoi samanlaisen tarinan kuin sinä, lisäten siihen tietenkin yksityiskohtia, joita et tietenkään voinut edes tietää.

– Keitä nämä tyypit ovat ja miten he ovat Ruovedelle joutuneet, sain kysyttyä ja jatkoin, kai Tapsa tietää, että olen elossa ja suhteellisen hyvissä voimissa.

Kyllä, aviomiehellenne on ilmoitettu vaiheistanne, hän oli jo tehnyt teistä katoamisilmoituksen.

Tavarani palautettiin, kävelin Pasilan asemalle ja hyppäsin siellä taksiin. Paria tupakka- ja kahvitaukoa lukuun ottamatta ajoimme suoraan Ruovedelle ja pääsin vihdoin kotiin. Tapsa otti minut vastaan huojentuneena ja myös hiukan huolestuneena, hän tuntee rikollisen mieleni ja hänen mielessään on varmaan käynyt myös se mahdollisuus, että olisin todella ollut mukana tässä rikollisessa toiminnassa. Toki hän ihmetteli minun muuttunutta ulkonäköäni, ja totesi laulun sanoin: koskaan et muuttua saa. Päätin oitis, että blondia minusta ei tule.

Suihkun jälkeen menin heti  nukkumaan, luin hetken jännityslukupiirin maaliskuun kirjaa ja nukahdin kirja naamallani.

Helsingin huumepoliisilta tuli myöhemmin pahoittelukirje aiheettomasta pidätyksestä ja kiitos avusta rikoksen selvittämisessä. Sain myös paketin, jossa oli hieno poliisiauto, pojanpojalle tarkoitettu. Poliisi kyseli myös siitä, oliko minulla jotain korvausvaateita näitä huumerikollisia kohtaan. Ei ollut, vastasin, haluan pitää tähän asiaan mahdollisimman paljon etäisyyttä.  Jätin kertomatta mystisistä kirjekuorista, joita sain kerran kuukaudessa, ja jotka sisälsivät aina kaksituhatta euroa käytettyinä seteleinä.