Jännityspiirin jatkokertomukset

  Monitori: Susi se oli  Viisi minuuttia sen jälkeen kun Monitorin ovi oli aamulla avautunut, istuivat Ville ja Kalle ikkunapöydässä edessään kahvia ja pullaa. Jaska tuli ontuen pöytää kohti oman annoksensa kanssa. – Mitäs klenkkaat ... tulitko traktorilla, kysyvät Ville ja Kalle. – Tulin, issias perkele, vastaa Jaska. – Oletko kuullut ... virastotalon luona, kysyvät Ville ja Kalle. – Joo, Viuhka on kuollut, sanoo Jaska. – Pudonnut virastotalon katolta.... eikun ammuttu ... sanovat Ville ja Kalle. – Minä kuulin, että koira sen oli tappanut, vastaa Jaska. – Koira? Kaverukset kysyvä yhteen ääneen. – Joo, nähty koira kuono veressä kulkemassa kadulla. – Eeii kait, minulla on 30 vuotta ollut koiria, eikä ne ihmistä tapa, sanoo Ville. – Ja minulla oli 40 vuotta, eikä koskaan ketään purreet, sanoo Kalle. – Susi sen sitten on täytynyt olla, tai lauma, kun sillai miehen raatelevat, ne tarttis kaikki hävittää, jos ei olisi issiasta niin lähtisin jahtiin, sanoo Jaska.

  Reimann: Remu  Heräsin aamulla liian aikaisin; kuparisepät takoivat päässä, suuta kuivasi ja silmät tuntuivat kuivilta. Ovikello soi, puhelin soi, kompastuin vaatemyttyyn lattialla, enkä tiennyt vastatako puhelimeen vai avata oven. Ryntäsin ovelle ja nappasin puhelimen matkalla, tuntematon numero. Oven takana seisoivat Topi, Pörrö ja Remu. – Perkele, tuumasin, miksi Remu on kanssasi? – Se oli tuolla virastotalon tykönä ja siellä on tapahtunut kamalia. – Mitä kamalia, ja mitä Remu teki siellä? – Siellä oli ruumis ja verta ja Pörrön nenässäkin oli sitä… Puhelin soi uudelleen ja tällä kertaa ehdin vastaamaan. – Ylikonstaapeli Anne Holappa täällä, huomenta! – Huomenta! – Koiranne Remu oli aiemmin aamulla yksin kulkemassa pitkin Ruovedentietä ja osallistui siellä rikospaikan sotkemiseen. – Sotkemiseen, mitä ihmettä? kysyin, mutta Holappa ehti jatkamaan: – Keskustassa on tapahtunut viime yönä henkirikos ja ilman omistajaa kulkenut koiranne osallistui aktiivisest

    Kerttu: Älli  Kylänraitti oli autio ja hiljainen, mitäs muutakaan aamulla puoli kuuden aikaan. Nuokuin jälleen passipaikallani keittiön ikkunan ääressä kahvia hörppien. – Taas yksi huonosti nukuttu yö takana, pääsisipä Sakari jo kotiin, huokasin. Olimme asuneet tässä ylimmän kerroksen huoneistossa jo yli kymmenen vuotta. Palvelut olivat lähellä ja työmatkakin oli molemmilla ollut mukavan lyhyt, itselläni koululle ja Sakarilla paloasemalle. Kuukauden päivät olin ollut yksin kotona, sillä Sakari oli vielä jatkohoidossa terveyskeskuksen vuodeosastolla toukokuisen sairauskohtauksensa jäljiltä. Onneksi en ihan yksin joutunut kotosalla olemaan, sillä olihan Älli seuranani. Olimme hankkineet keskikokoisen villakoiran Sakarin jäätyä eläkkeelle. Nimensä mukaisesti Älli oli viisas koira ja luonteeltaan rauhallinen, haukkuikin erittäin harvoin, joten ihanteellinen koira kerrostaloasujille. Mietteeni katkesivat, kun huomioni kiinnittyi isokokoiseen mustaan koiraan, joka pysähtyi nu