Reimann: Remu

 

Reimann:

Remu

 Heräsin aamulla liian aikaisin; kuparisepät takoivat päässä, suuta kuivasi ja silmät tuntuivat kuivilta. Ovikello soi, puhelin soi, kompastuin vaatemyttyyn lattialla, enkä tiennyt vastatako puhelimeen vai avata oven.

Ryntäsin ovelle ja nappasin puhelimen matkalla, tuntematon numero. Oven takana seisoivat Topi, Pörrö ja Remu.

– Perkele, tuumasin, miksi Remu on kanssasi?

– Se oli tuolla virastotalon tykönä ja siellä on tapahtunut kamalia.

– Mitä kamalia, ja mitä Remu teki siellä?

– Siellä oli ruumis ja verta ja Pörrön nenässäkin oli sitä…

Puhelin soi uudelleen ja tällä kertaa ehdin vastaamaan.

– Ylikonstaapeli Anne Holappa täällä, huomenta!

– Huomenta!

– Koiranne Remu oli aiemmin aamulla yksin kulkemassa pitkin Ruovedentietä ja osallistui siellä rikospaikan sotkemiseen.

– Sotkemiseen, mitä ihmettä? kysyin, mutta Holappa ehti jatkamaan:

– Keskustassa on tapahtunut viime yönä henkirikos ja ilman omistajaa kulkenut koiranne osallistui aktiivisesti rikospaikan tutkintaan ja innoissaan levitti todisteita.

En ollut tiennyt, että Remu oli lähtenyt livohkaan enkä nyt sitä ehtinyt miettiä, sillä Holappa kysyi kiukkuisesti, että oliko Remulla yleensäkin tapana ulkoilla itsekseen, onhan se tietty helppo tapa ulkoiluttaa koira kostean illan jälkeen.

– Miten tuo nainen voi senkin tietää, huokasin mielessäni, sillä väärässä hän ei ollut.

Kaverini Viuhkis ja Matikka olivat eilen illalla tarttuneet Remun ja minun matkaan laivarannasta, jossa olimme istuneet, ja he olivat lähteneet koteihinsa vasta kovan patistelun jälkeen, kello mahtoi olla yli kolme, kun pääsimme Remun kanssa maate.

Nukkumaan oli käyty, minä peräkamariini ja Remu omalle pedilleen keittiön nurkkaan. Asuin vanhemmiltani perimässäni pienessä omakotitalossa Harakkalan perukoilla, olin muuttanut sinne eläkkeelle jäätyäni. Olin ollut ikäni töissä Mäntän paperitehtaalla, eläkkeeni oli hyvä ja elämä mukavaa, joskus ehkä liiankin mukavaa.

En pitänyt ovia sen kummemmin lukossa, kai se oli tapa lapsuudesta, jolloin Kotvion sahan väki oli yhtä suurta perhettä ja lapset kävivät syömässä siellä, missä oli parasta ruokaa. Äiti nauroi aina, että piti tehdä kaksinkertainen pullataikina, sillä meillä kakaroilla oli tarkkaakin tarkempi pullanenä. Ja äidit leipoivat eri päivinä, työvuoron mukaan, joten me saimme tuoretta pullaa harva se päivä.

Ehdin juuri kysyä Topilta, mitä oli tapahtunut, kun poliisiauto kaarsi pihaan. Autosta astui pihalle kaksi poliisia, kookas nainen ja vielä kookkaampi mies. Topi oli ehtinyt keittää kahvia ja istui keittiön pöydän ääressä kuin omistaisi koko talon.

– Huomenta, kuului eteisestä ja poliisit tulivat peremmälle.

– Puhuimmekin juuri puhelimessa, minä olen ylikonstaapeli Anne Holappa ja tämä on kollegani Petja Lompolo.

– Kappas, oletkin jo ehtinyt tänne, sanoi Lompolo Topille, ja Remukin on jo kotona.

– Joo, sanoi Topi ja vajosi syvemmälle tuolissaan. Holappa jatkoi puhettaan, osoittaen sanansa minulle:

– Sä sitten varmaan tiedätkin, mitä on tapahtunut.

– En, sanoin ja haluaisin kyllä tietää, mistä koiraani syytetään.

Poliisit saivat pokkansa pidettyä ja minäkin huomasin sanojeni koomisuuden, ”mistä koiraani syytetään”.

– Keskustassa on tapahtunut aamuyöllä henkirikos ja rikoksen uhri on sinunkin hyvin tuntemasi Pertti Viuhkavaara. Onko sinulla muuten aseita kotona, ja saammeko nähdä asekaappisi, kysyi Lompolo.

Se kuulosti todella pelottavalta, kaikissa dekkareissa kysytään juuri noin.

– Minulla on isän vanha haulikko tuolla kellarissa ja se on siellä tiukasti lukittuna asekaappiin.

– Mennäänpä katsomaan, sanoi Holappa, ja niin sitä mentiin.