Kerttu: Älli

  

Kerttu:

Älli

 Kylänraitti oli autio ja hiljainen, mitäs muutakaan aamulla puoli kuuden aikaan. Nuokuin jälleen passipaikallani keittiön ikkunan ääressä kahvia hörppien. – Taas yksi huonosti nukuttu yö takana, pääsisipä Sakari jo kotiin, huokasin.

Olimme asuneet tässä ylimmän kerroksen huoneistossa jo yli kymmenen vuotta. Palvelut olivat lähellä ja työmatkakin oli molemmilla ollut mukavan lyhyt, itselläni koululle ja Sakarilla paloasemalle. Kuukauden päivät olin ollut yksin kotona, sillä Sakari oli vielä jatkohoidossa terveyskeskuksen vuodeosastolla toukokuisen sairauskohtauksensa jäljiltä.

Onneksi en ihan yksin joutunut kotosalla olemaan, sillä olihan Älli seuranani. Olimme hankkineet keskikokoisen villakoiran Sakarin jäätyä eläkkeelle. Nimensä mukaisesti Älli oli viisas koira ja luonteeltaan rauhallinen, haukkuikin erittäin harvoin, joten ihanteellinen koira kerrostaloasujille.

Mietteeni katkesivat, kun huomioni kiinnittyi isokokoiseen mustaan koiraan, joka pysähtyi nuuhkimaan Apteekin edessä olevaa roskakoria. – Mistäs tuo koira tuohon tupsahti, näyttää vähän Remulta, onko se taas livahtanut karkuteille Harakkalasta, ihmettelin ja nappasin kiikarit ikkunalaudalta. 

Asuessamme omakotitalossa olin ollut innokas pihapiirin lintujen tarkkailija, mutta nykyään kelpasi kaikki. Havaintojani kirjasin kalenteriin ihan huvin vuoksi, mutta joskus Sakarikin niitä lueskeli ja naureskeli merkinnöilleni. Olin juuri saanut koiran kiikarin sihtiin, kun huomasin pyöräilijän vilahtavan Apteekin kulmalta alamäkeen. Kylläpäs se kurvasi vauhdilla, tuumin tarkentaessani vielä koiraan, joka säntäsi pyöräilijän perään.

Kellon lähestyessä kuutta näin tätini Bertan ilmestyvän Koirulin kanssa Virastotalon mäestä Apteekin kulmalle. Vakituinen reitti ja aikataulu tänäkin aamuna, totesin itsekseni, mutta nyt Bertan menossa oli jotain epätavallista. Hän viittilöi ohi ajavalle autolle, kiirehti askeliaan, näytti jopa huutavan jotain ja ylitti sitten kadun kirjakaupan kohdalla. Taitaa olla paras poiketa katsomaan heti, kun päästään aamulenkille. Sopivasti Älli tassutteli keittiöön ja painautui jalkaani vasten kerjäämään aamurapsutusta.

Puhelin soi juuri, kun olin ottamassa talutushihnaa eteisen naulakosta. Kaivoin kännykän taskusta, näytössä näkyi teksti Tk.

– Mikä hätänä, ähkäisin puhelimeen nopeasti. – Leena terveyskeskuksesta huomenta, kuului toisesta päästä.

– Sakarilla ei ole mitään hätää, hän pääsee jo lähipäivinä kotiin, sanoi Leena rauhallisesti.

– Soittelen Bertasta, joka on tuotu ambulanssilla tänne. Pääsisitkö heti tulemaan?

Oli yleisesti tiedossa, että hoidin tätini asioita ja olin jo tottunut säntäämään milloin mihinkin, kun tarve vaati. Muutamassa minuutissa olimme Ällin kanssa menossa kohti terveyskeskusta. Perillä Leena ohjasi meidät vastaanottohuoneeseen, jossa Bertta istui ja jutteli yksikseen, kuten hänen tapanaan nykyään usein oli.

– Mutta sehän oli Pertti, tuli sinne sahalle töihin jo koulupoikasena sinun aikanasi Väinö, kuulin Bertan sanovan selvällä äänellä, mutta vähän hämmästyneen näköisenä. Siinä samassa huoneen toinen ovi avautui ja sisään astui terveyskeskuslääkäri Asko Pohjonen vanavedessään kaksi virkapukuista poliisia.