Jännityspiirin jatkokertomukset

  Antin puheissa minulla riitti sulattelemista. Miettiessäni seuraavaa siirtoa tuli ystävältäni Ruoveden Teatteriyhdistyksestä tieto, että Keuruun Talkooteatterin näytelmän ensi-iltaa oli siirretty. Näytelmää Sumua Bidstonin yöhön piti alun alkaen esittää helmikuun puolivälistä alkaen, mutta nyt ensi-ilta oli jouduttu siirtämään maaliskuun puolelle. Syynä oli miespääosan esittäjän Markku Itämäen muutto paikkakunnalta. Veisi aikansa, että paikkaaja pääsisi uuteen rooliinsa sisälle ja tämän aikaisempaan rooliin valittu uusi esiintyjä oppisi vuorosanansa. Soitin Hilda Syrjälle, joka oli kirjoittanut näytelmän ja toimi myös sen ohjaajana. Hän kertoi Markku Itämäen muuton syynä olleen tämän isän äkillisen kuoleman. Markku oli hänen ainoa perillisensä, joten hänen piti lähteä hoitamaan isännättömäksi jäänyttä sukutilaa Laukaalle. Hilda Syrjä oli suruissaan hyvän näyttelijän menettämisestä. Pyysin häneltä joitakin valokuvia ja diaesityksiä näytelmistä, joissa Markku oli viime vuosi...

  Ainoa asia, mikä yhdisti minut Terttuun, olivat nuo yhden kesän yhteiset tanssi-illat Rönnissä. Niiden jälkeen alkoi hänen seurustelunsa Reino Ala-Ökylän kanssa. Reinon kuoleman jälkeen kuvioihin ilmaantui sitten autokauppias Aatos Antikainen, jolle Terttu myi huvilatontin omistukseensa tulleilta Ala-Ökylän mailta. Voisiko kysymyksessä olla toiveissaan jo kolmasti pettyneen itseään onnekkaammille mustasukkaisen kosijan kosto? Mikäli murhan syy olisi mustasukkaisuus, tuntui luontevalta, että myös syylliseksi lavastettavalla nähtäisiin teon vaikuttimena tuo sama motiivi. Tässä mielessä kaikki palikat osuivat kohdalleen. Jopa muuttoni Ruovedelle oli tapahtunut vain joitakin kuukausia sen jälkeen, kun Reino Ala-Ökylä oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Murhaaja saattaisi siis olla se pitkä poika, jonka olin aikoinaan Rönnin avajaistansseissa tuupannut sivuun ja tunkenut näin itseni Tertun tuttavuuteen. Päätin tutkia asiaa tarkemmin, soitin Antti Hemmilälle ja sovin hänen kanss...

  Tertun kuvaa katsellessani muistin myös yhteisen tarinamme surkean lopun. Kun poljin Rönnin päättäjäistansseista kohti kotia, niin Päilahden kohdalla alkoi sataa rankasti. Ne olivat viimeiset pisarat, jotka tappoivat minun uskoni luonnonsuojeluun. Olin hurahtanut siihen yhtenä poikajoukosta, joka kesälomalla innostui tekemään polkupyöräretkiä Oriveden luontokohteisiin. Suosikkipaikkamme oli Eräpyhä, jonne poljimme kesäisin miltei kerran viikossa. Joskus kävin siellä yksinänikin. Nyt kiroilin itsekseni ääneen sitä, että olin höyrähtänyt moiseen aatteeseen, joka tuomitsi yksityisautoilun luontoa saastuttavana. Jos minulla olisi ollut ajokortti, olisin takuulla saanut lainata isäni autoa ja saattaa sillä Tertun Rönnistä hänen kotiinsa Ruovedelle. Varmaan olisin myös talven mittaan voinut käydä niissä tanssipaikoissa, joissa Terttukin tulisi käymään. Edessäni olivat viimeinen lukiovuosi ja ylioppilaskirjoitukset. Kotona odotettiin, että selviytyisin niistä hyvin, ehkäpä koko ko...