Joulupukin ja rikollisten jäljillä: osa 12

 

Ainoa asia, mikä yhdisti minut Terttuun, olivat nuo yhden kesän yhteiset tanssi-illat Rönnissä. Niiden jälkeen alkoi hänen seurustelunsa Reino Ala-Ökylän kanssa. Reinon kuoleman jälkeen kuvioihin ilmaantui sitten autokauppias Aatos Antikainen, jolle Terttu myi huvilatontin omistukseensa tulleilta Ala-Ökylän mailta. Voisiko kysymyksessä olla toiveissaan jo kolmasti pettyneen itseään onnekkaammille mustasukkaisen kosijan kosto?

Mikäli murhan syy olisi mustasukkaisuus, tuntui luontevalta, että myös syylliseksi lavastettavalla nähtäisiin teon vaikuttimena tuo sama motiivi. Tässä mielessä kaikki palikat osuivat kohdalleen. Jopa muuttoni Ruovedelle oli tapahtunut vain joitakin kuukausia sen jälkeen, kun Reino Ala-Ökylä oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Murhaaja saattaisi siis olla se pitkä poika, jonka olin aikoinaan Rönnin avajaistansseissa tuupannut sivuun ja tunkenut näin itseni Tertun tuttavuuteen.

Päätin tutkia asiaa tarkemmin, soitin Antti Hemmilälle ja sovin hänen kanssaan tapaamisesta Ravintola Vänrikissä. Minua kiinnosti keitä muita Pertti Peltovainio oli hänen lisäkseen kyydinnyt ja mitä muuta hän noista tanssimatkoista muistaisi. Kenties jotain sellaistakin, mikä ei ollut kyläkirjan sivuille painettavaksi sopivaa. Tällä keinoin saattaisin ehkä päästä mahdollisen syyllisen jäljille.

Olin oikeassa. Antti Hemmilä oli hienotunteisesti jättänyt kyläkirjan haastattelussa mainitsematta, että Rönnin vuosina Reino Ala-Ökylä kuskasi melkein yksinomaan tyttöjä, kun taas Pertti Peltovainion lasti koostui poikaporukasta, jolla oli muulloinkin tapana kokoontua yhteen.

Yleensä he kerääntyivät Pertin sedän autokorjaamolla, jossa kunnostettiin vanhoja autoja ja moottoripyöriä. Sieltä he sitten lähtivät lauantaisin tansseihin ja arkisin kylän raitille iskemään tyttöjä, kuten he itse sanoivat. Pelkäksi suunsoitoksi nuo kohtaamiset kylällä silti jäivät silloin harvoinkin, kun tyttöjä ylimalkaan nähtiin, tunnusti Antti.

”Kalliokolkan Hessu oli puolestaan se, joka kuskasi sitä rupusakkia, jota ei muihin autoihin huolittu. Mukana kyydissä hänellä oli usein myös pari vanhempaa juoppoa, jotka tiesivät, mistä viinaa tai pontikkaa oli saatavissa silloin, kun Alkon ovet olivat kiinni. Taisipa Hessu itsekin toimia pirtutrokarina” Antti muisteli. 

Antti oli tähän asti puhunut vuolaasti, mutta nyt hän katsoi minua tarkemmin, hymyili leikkisästi ja sanoi: ”Nyt minä tiedän, miksi sinä noita asioita kyselet. Sinähän olet se poika, joka silloin porukkamme viimeisenä Rönnin kesänä piiritti Pirtalan Terttua ja piti huolen siitä, että me oman kylän pojat emme päässeet häntä tanssittamaan.”

Myönsin näin olevan ja odotin, että Antti jatkaisi. Niin hän tekikin: ”Nyt Terttu olisi taas vapaana, kun se autokauppiaskin heitti henkensä”, hän vinkkasi vähemmän hienotunteisesti ja neuvoi ilkikurisesti: ”Varo kuitenkin Ripa Reipasta. Hän uhosi jo tuolloin kostavansa sinulle, koska olit vienyt Tertun häneltä.”

”Älä kuitenkaan kysy, missä Reipas on nyt, sillä sitä en tiedä. Pertin kyydistä me heivasimme Ripan tuolloin jo alkukesästä pois, koska hän oli ryhtynyt juopottelemaan ja oli aina menomatkalla niin seilissä, ettei puheesta tahtonut saada selvää. Hänen meuhkaamisensa ja uhoamisensa oli meille muille liikaa”, Antti kertoi.

Sitten hän jatkoi: ”Muutaman kerran Reipas vielä tuli Rönniin Hessun kyydissä, mutta häipyi sitten loppukesästä Luoja ties minne. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Hänen vanhempiensa kotitalokin on ollut asumattomana jo useita vuosia. Tiedän sen siitä, että kerran kesässä ajelen katselemassa lapsuuteni kotikylän maisemia.”