Joulupukin ja rikollisten jäljillä: osa 14

 

Olin ajatellut, että jo samana päivänä menisimme poliisin juttusille ja esittäisimme varkauksien tutkijoille jouluisen murtosarjan joulupukkiin liittyvät todisteemme. Selma oli kuitenkin toista mieltä: ”Me Rosvolat on niin herkullinen ja mainio lastennäytelmä, että olisi sääli keskeyttää sen esitykset. Ne jatkuvat vielä parin viikon ajan. Annetaan Laurin näytellä vielä jäljellä olevissa esityksissä ja kerrotaan poliisille vasta sitten. Ei Lauri sieltä minnekään karkaa.”

Selmaa vastaan oli turha inttää, joten suostuin hänen ehdottamaansa aikataulun venytykseen. Tein sen osittain myös siksi, että näin sain aikaa pohtia Laurin rikostoverin henkilöllisyyttä. Sitä olivat tahollaan tutkineet myös paikalliset poliisit. He nimittäin olivat pyytäneet Helsingin poliisilta virka-apua ja pidättäneet taas Paavo Mikkolan jatkotutkimuksia varten.

Oli käynyt ilmi, että rikospaikkojen läheisyydestä löytyneet jalkineitten jäljet olivat Paavon lapikkaista, jotka poliisin maastotutkimuksissa olivat löytyneet viimeisenä murtokohteena olleen talon lähettyviltä. Minutkin he hakivat kuulusteluun ja tivasivat, olivatko löydetyt lapikkaat Paavon käyttämät. Myönsin niiden olevan.

Poliisien otaksuma oli nyt siis se, että Paavo olisi varsinainen varas ja hänen joulupukkina esiintynyt kumppaninsa edelleen karkuteillä. Olisin voinut kertoa poliiseille, että varkauksiin osallinen joulupukki oli tunnistettu ja että Paavo oli hänelle tuiki tuntematon.   Pidin kuitenkin Selmalle antamani lupauksen. Osaltaan siihen vaikutti se milteipä vihamielinen tapa, jolla kuulusteluja johtava ylikonstaapeli Rautanen minuun suhtautui. Hän vihjasi jopa siihen, että minä olisin tämän rikoksen aivot ja ne kaksi muuta vain toimeenpanijoita. Minua suututti.

”Varmaan panisitte myös murhan minun syykseni, jos se olisi teidän ratkaistavissanne. Onneksi sitä kuitenkin selvittelevät pätevät keskusrikospoliisin tutkijat, joilla on sekä ammattitaitoa että kunnianhimoa toisin kuin teillä ressukoilla.”

Sanomani oli ylikonstaapelille liikaa. Tuo kookas ja reilusti ylipainoinen partamies nousi ryminällä ylös ja löi nyrkkinsä pöytään. Hän ilmoitti, että käräjillä nähtäisiin, sillä minulle olisi tulossa syyte kunnianloukkauksesta ja virkavallan halventamisesta. ”Siitä rapsahtavat kunnon sakot”, hän uhosi.

Toinen kuulustelussa mukana ollut poliisimies, konstaapeli Eero Koivikko, yritti rauhoitella ylempää virkaveljeään. ”Älähän nyt Reipas. Eiköhän hoideta tämä kuulustelu ihan asiallisesti loppuun. Jatketaan rupattelua myöhemmin, kun te molemmat olette rauhoittuneet”, hän sovitteli ja antoi minulle lapun, johon oli merkitty se aika, jolloin minua ylihuomenna odotettiin poliisiasemalle.

Paluumatkalla poliisiasemalta kiehuva kiukkuni hieman laimeni ja pystyin jo ajattelemaan asioita viileämmin. Ehkäpä olinkin suutuspäissäni osunut asian ytimeen. Ehkä varkaussarjaa ei haluttukaan ratkaista, vaan päinvastoin pitkittää sen tutkimuksia. Kysymys ei siis olisikaan taitamattomuudesta, vaan tutkimuksia johtavan ylikonstaapelin harkitusta viivyttelystä.