Joulupukin ja rikollisten jäljillä: osa 11

 

Tertun kuvaa katsellessani muistin myös yhteisen tarinamme surkean lopun. Kun poljin Rönnin päättäjäistansseista kohti kotia, niin Päilahden kohdalla alkoi sataa rankasti. Ne olivat viimeiset pisarat, jotka tappoivat minun uskoni luonnonsuojeluun. Olin hurahtanut siihen yhtenä poikajoukosta, joka kesälomalla innostui tekemään polkupyöräretkiä Oriveden luontokohteisiin. Suosikkipaikkamme oli Eräpyhä, jonne poljimme kesäisin miltei kerran viikossa. Joskus kävin siellä yksinänikin.

Nyt kiroilin itsekseni ääneen sitä, että olin höyrähtänyt moiseen aatteeseen, joka tuomitsi yksityisautoilun luontoa saastuttavana. Jos minulla olisi ollut ajokortti, olisin takuulla saanut lainata isäni autoa ja saattaa sillä Tertun Rönnistä hänen kotiinsa Ruovedelle. Varmaan olisin myös talven mittaan voinut käydä niissä tanssipaikoissa, joissa Terttukin tulisi käymään.

Edessäni olivat viimeinen lukiovuosi ja ylioppilaskirjoitukset. Kotona odotettiin, että selviytyisin niistä hyvin, ehkäpä koko koulun parhain arvosanoin. Kannustinkin isälläni oli. Saisin kevään mittaan ajaa itselleni ajokortin ja hän lupasi jopa hankkia minulle oman auton kesään mennessä, ei tosin uutta, vaan käytetyn. Kirjoitin ylioppilaaksi kiitettävin arvosanoin ja sain autoni.

Huristelin sillä Rönnin avajaistansseihin toivorikkain mielin ja kuvittelin, millainen Tertun ja minun riemukas jälleennäkeminen olisi. Nautiskelin myös ajatuksesta, että tanssien jälkeen yllättäisin hänet tarjoamalla saattomatkaa omalla autollani.

Tulin tanssipaikalle hyvissä ajoin ja sain odotella pitkään ennen kuin näin Tertun saapuvan. Hän tuli toisen pojan mukana ja olin tunnistavinani tämän samaksi, jonka kyydissä Terttu oli edelliskesänä Rönnissä kulkenut. He olivat yhdessä koko illan. Itse luimistelin sivummalla edes yrittämättä puhutella Terttua. Lopullisesti synkkä tilanne varmistui, kun tanssit päättyivät ja Terttu asteli pojan saattelemana autolle. Auto oli nyt uusi, mutta niin oli etupenkin tyttökin. Tuo paikka kuului nyt Tertulle.

Sen jälkeen en Terttua nähnyt. Pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja isä oli myös hankkinut sieltä minulle tuttujensa avustuksella asunnon ja kesätyöpaikan. Vanhempani muuttivat kesällä Tampereelle, jossa isäni aloitti syksyllä opettajana uudessa työpaikassaan Nekalan koululla. Äitini jatkoi Oriveden Opiston tuntiopettajana ja kulki työmatkat linja-autolla.

Näistä syistä yhteyteni Oriveteen katkesivat. Vanhempaini luona Tampereellakin kävin vain harvoin, saati että olisin jatkanut sieltä Orivedelle. Sen kaivostoiminnan vastustaminen ja Eräpyhän suojelun puolesta intoileminen olivat asioita, jotka pääkaupungin opiskelijapolitiikkaan uppoutuneesta tuntuivat jonninjoutavalta puuhastelulta. 

Edes Ruovedelle muutettuani en Orivedellä juurikaan käynyt. Jopa Tampereen matkanikin tein yleensä Teiskon kautta. Rönnissä olin käynyt vain pari kertaa, mutta en silloinkaan tansseissa, vaan kesäteatterissa.

Tertun kuvan näkeminen oli vienyt ajatukseni harhapoluille. Vai oliko sittenkään? Olisiko Terttu avainhenkilö tähän kaikkeen? Uni ei kaihoisten muistojen jälkeen tullut, joten päätin jatkaa kyläkirjan lukemista. Enää en lukenut kappale kappaleelta, vaan keskityin tutkimaan kirjan sisällysluetteloa. Siinä huomioni kiintyi otsikkoon Nuorten tanssimatkat lähikuntiin.

Katsoin sivunumeron ja avasin kirjan siltä kohden. Eteeni tulivat nytkin tutut kasvot ja myös kirjoittajan nimi oli tuttu. Hän oli Antti Hemmilä. Muistin hänet Ruoveden ja Kurun leijonien yhteisistä tapaamisista, joissa miltei aina istuimme vierekkäin. Olimme myös muutaman kerran kohdanneet Pirkanmaan Lions Clubien yhteisissä tilaisuuksissa.

Kuvan vieressä luki, että Antti Hemmilä oli syntynyt Ökylässä, valmistunut ylioppilaaksi Ruoveden Yhteiskoulusta, opiskellut sitten insinööriksi ja toimi nykyään itsenäisenä rakennusyrittäjänä Kurussa, joka nykyisin oli osa Ylöjärveä.

Tuon kaiken tiesin entuudestaan. Antti oli lisäksi puheliaana miehen ehtinyt kertoa olevansa ahkera paikallisvaikuttaja, jonka nimi vilahteli tuon tuostakin Kurun Lehden palstoilla. Senkin hän oli minulle kertonut, että hän osallistui kunnallispolitiikkaan ja toimi Ylöjärvellä kurulaisten äänitorvena.

Haastattelussa hän kertoi, että Rönnissä oli noihin aikoihin käyty Ökylästä lähinnä kolmen henkilöauton kyydissä. Kaksi kyydittäjistä oli talollisten poikia, nimittäin Reino Ala-Ökylä ja Pertti Peltovainio. Kolmas oli Kalliokolkan vanhapoikaisäntä Heikki. Omat tanssimatkansa Antti oli tehnyt Pertti Peltovainion kyydissä. Tertun kyyditsijäksi arvasin Reino Ala-Ökylän, hänen tulevan miehensä.