Joulupukin ja rikollisten jäljillä: osa 15

 

Vanha sanonta neuvoo, että ei saisi antaa auringon laskea vihansa yli, ja toinen yhtä kulunut toteaa, että Ilta on aamua viisaampi. Nuorena kapinallisena olin oppinut kyseenalaistamaan tuollaiset entisaikain elämänohjeet ja kehitellyt niistä omia käänteisiä versioitani, joita sovelsin omassa elämässäni. Monet niistä eivät olleet yhtään hullumpia, kuten esimerkiksi se, että ei ole kahden syy, jos yksi tappelee.

Ylikonstaapeli Rautasta kohtaan tuntemaani kaunaa en siis yrittänytkään unohtaa, vaan päätin hautoa sitä yön yli. Ehkäpä aamu olisi tässä tapauksessa iltaa viisaampi.

Herätessäni muistin unen, jossa olin vielä koulupoika ja meneillään oli laulutunti. Luokassa oli laulettu yhteisesti Pajalaulua ja mielessäni soivat yhä sen alkusäkeet: ”Reippahasti lietsomaan, rautaa tässä taotaan..”

Ennenkin olin huomannut, että piilotajunta oli järkiparkani paras apulainen. Aloin siis miettiä, mitä tuo uni tarkoitti ja silloin minulle välähti. Kuulustelussa toinen poliisi oli kutsunut toista Reippaaksi. Rauta taas toi mieleen kuulustelua johtaneen ylikonstaapelin sukunimen: Rautanen. Antti puolestaan oli aikaisemmin Rönnin matkoista kertoessaan varoittanut minua Ripa Reippaasta.

Oli siis enemmän kuin ilmeistä, että Reipas oli Rautasen lempinimi ja ylikonstaapeli Risto Rautanen ja Ripa Reipas olivat yksi ja sama henkilö. Tieto hätkähdytti, mutta korvamadollani oli muutakin asiaa. Tuolla Pajalaulullaan se neuvoi, että pitää takoa silloin, kun rauta on kuuma. Tulkitsin sen niin, että pitää toimia ripeästi, kun Rautanen käy kuumana. Nyt siis hyväksyin kyseenalaistamatta tuon vanhan ohjeen. Tein tämän poikkeuksen, koska aikaa ei tosiaankaan ollut hukattavissa.

Tarkemmin sanottuna käytössä oli vain tämä päivä, sillä jo seuraavana aamuna heti kymmeneltä minut piti olla poliisiasemalla kuulustelussa. Enää ei ollut kysymys Paavosta ja hänen lapikkaistaan, vaan minusta itsestäni. Arvelin, että epäilyksiä osuudestani varkauksiin pidettäisiin vireillä niin kauan, että murhapaikalle saataisiin toimitettua sellaisia lavastettuja todisteita, jotka osoittaisivat minut murhaajaksi. Vielä niitä ei siellä ollut, koska keskusrikospoliisi ei ollut ottanut minuun yhteyttä.

Oli siis minun etuni, että jouluisten varkauksien selvittelyssä päästäisiin eteenpäin. Niinpä soitin J+J Teatterin toimistoon ja pyysin heiltä Lauri Lampisuon puhelinnumeroa. Sanoin haluavani tehdä hänestä haastattelun. Sain numeron ja soitin. Kutsuin Laurin pizzalle Jämsänkosken Kebabiin ja sovimme tapaamisesta yhdeltä iltapäivällä. Ennen sitä en olisi Ruovedeltä Jämsään ehtinytkään.

Lauri Lampisuo oli hilpeä ja puhelias miekkonen ja kun kyselin hänen viimeaikaisista tekemisistään, hän nosti Me Rosvolat -näytelmän ohessa esiin pukkikeikkansa Ruovedellä. ”Se oli tuottoisa, joskin varsin omalaatuinen reissu”, hän totesi.

Sitten hän kertoi saamastaan tarjouksesta, jossa viidestä peräkkäisestä talokäynnistä maksettiin peräti kaksi tonnia pimeänä käteen. ”Lisäksi minulla oli käytössä tonttupukuinen autokuski sekä pukinasu valmiina odottamassa, enhän ollut joulupukkina aikaisemmin kierrellyt.”

Sitten sain kuulla hassusta sattumuksesta. Hän ja autokuski olivat tavanneet heille varatussa Wanhan Lieran pikkukabinetissa, jossa hänen oli määrä pukea joulupukin asu ylleen. Laurin itselleen saama pukinpuku oli ihan sopiva, mutta pieksut olivat olleet hänelle liian pienet.

Asia ratkesi, kun autokuski antoi hänelle omat huopatossunsa ja laittoi pieksut omaan jalkaansa. Talokäynnit menivät Laurin kertoman mukaan ilman kommelluksia suunnitellussa aikataulussa. Sopimuksen mukaan hän lauloi joka kohteessa itse pari joululaulua ja osallistui myös yhteislauluihin. Lisäksi olivat tavanomaiset lahjanjakorituaalit, jotka kaikissa perheissä olivat vähän erilaiset.

”Vaikka näyttelen Me Rosvoloissa rosvoperheen isää, olin joulupukkina siitä harvinainen että olin sekä raitis että rehellinen”, hän huomautti ja virnisti iloisesti.

”Miten niin rehellinen?” kysyin, koska olin ennen tapaamistamme olettanut hänen olevan ties kuinka paatunut konna.

”Sain maksun keikasta puhtaana käteen. Vähensin siitä matkakulujen ja muiden vähennyskelpoisten korvausten osuuden ja ilmoitin nettosumman tulona verottajalle. Ellet usko, voin näyttää kuitin. Se on minulla kotona tallessa”, hän vastasi.

Laurin häntä kuskanneesta pakettiautosta antamat tiedot sopivat Paavon omistamaan autoon. Autokuskista, joka huolehti myös palkkion maksamisesta, Lauri ei osannut juurikaan tuntomerkkejä antaa. ”Oli pimeä ja tämä oli tonttupuvussa. Kaveri oli varsin vaitelias ja talojen välisillä matkoilla hän vain murahteli, kun yritin jututtaa häntä”, Lauri totesi.