Jännityspiirin jatkokertomukset

      Topi: Pörrö  Siitä on nyt viitisen vuotta, kun muutin työn perässä Ruovedelle, ja siitä reilun kolme vuotta olen hankkinut lisätienestiä Urtsun talkkarina. Olen aamuvirkku poikamies ja yleensä aamulla aikaisin ennen töihin lähtöä käväisen koiralenkin yhteydessä Urtsulla tarkastamassa, ovatko paikat kunnossa. Siitä, etten vapaa-aamuinakaan jää sänkyyn loikomaan, huolehti karhukoirani Pörrö. Hänkin on tapojensa orja eikä asetu aloilleen ennen, kun olen tehnyt sen kanssa tavanomaisen kävelykierroksen.   Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Bertta oli aamulla aikaisin Koirulinsa kanssa Urheilutalon oven takana kolistelemassa sinä aikana, kun olen talkkarina toiminut. Minulla on asunto Bertan naapurissa, joten tunnen hänet hyvin ja tiedän, että hänen muistinsa reistailee pahasti ja ajantaju pettää.      Tällä kertaa joku oli kuitenkin tavallista enemmän pielessä. Kerhon taloksi Bertta Urtsua nytkin nimitti, mutta ei vaatinut minua avaamaa...

  Parhaan ystävän tähden     Bertta: Koiruli Ensimmäisen kerran Koiruli nostaa jalkaansa siinä, missä ennen oli vaivaisukon paikka, Ritoniemen risteyksessä, oliko se olympiavuonna kun siirsivät sen kirkonportin viereen. Ukko jäi tässä kerran auton alle ja kerran joku hampuusi paini sen kanssa ja kaatoi. Merkillistä, kun vanhat asiat on aina mielessä, nyt ei opi uusia asioita muistamaan ja uudet ihmiset näyttävät oudoilta. Hyvin kyllä muistan ihmiset tästä reitin varrelta, kirjakaupan Tuomaksen ja sitten tuosta tien toiselta puolen Häkkisen Antin, en ole hetkeen heitä nähnyt, missä lienee, kiireisiä ovat. Koiruli on puudeli, tai on sillä toinenkin nimi, Väinön antama. Ruoveden murteessa koira on koirra ja huora on huorra, sanoi Väinö aina ja niin meidän pienen valkoisen puudelin kaulapannassakin tuo lukee, koirra. Koiruli on meidän neljäs koiruli, samaa rotua ja samaa nimeä. Kaikkien niiden kanssa ollaan tehty tämä sama lenkki aamulla, joskus sen teki Väinö, joskus m...

Uteliaisuus ei ole hyve Kirjoittanut: Hanna Kymäläinen-Rikkonen Autiotalo Kirkkotiellä, kirkon ja kivikoulun välissä, oli kiinnostanut minua jo vuosia. Viime talvena olin ollut näkevinäni sieltä kajastavan heikkoa valoa, milloin kellarista, milloin asuinhuoneista. Nallekerho, kuten mieheni sitä kutsui, eli Opiston nukke- ja nallekurssi päättyi puoli kahdeksalta ja jo lokakuun lopulla tuohon aikaan oli pimeää, eivätkä Kirkkotien katuvalot olleet koskaan päällä. Pysähdyin autoni   viereen koulun pihaan ja näin nyt selvästi kellarista kirkasta valoa. Mitään ajattelematta nappasin autosta taskulampun ja läksin katsomaan, mitä siellä tapahtui. Liikaa dekkareita, naureskelin mennessäni, ja keksin useita rikoksia, joita kellarissa saattaa tapahtua. Kiersin rakennusta näkemättä ristin sielua. Etupihalla kellarin ikkunat oli peitetty vanereilla, mutta takapihalla ikkunat olivat säilyneet ehjinä, joten niitä ei ollut tarvinnut tukkia vanerilevyillä. Nurmikko oli sammaloitunut enkä...