Jännityspiirin jatkokertomukset

Tilanne tuntui epätodelliselta, oli päästävä nopeasti istumaan. Rojahdin eteisen jakkaralle ja kaivoin kännykän taskustani. Työssäni olin joutunut moniin kiperiin paikkoihin, mutta en sentään omassa kodissani. Soitto hätäkeskukseen sujui kuitenkin rutiinilla, mutta puhelun päätyttyä käteni alkoivat täristä. Oli parasta mennä ulos odottamaan virkavaltaa. Raikas ilma toivottavasti selvittäisi ajatuksia. Lössähdin lepotuoliin terassille, josta oli hyvä näkymä alempana rinteessä menevälle tielle. Aloin mielessäni kerrata päivän tapahtumia. Asiat välähtivät mieleeni sekavassa järjestyksessä. Ville ja JR, mistä he tunsivat toisensa, mikä oli saanut Raunon retkahtamaan, mikä Valborgin tulemaan Ruovedelle ja entä Hannes… Kysymyksiä tulvi loputtomasti, mutta en saanut niistä otetta. Keskityin palauttamaan mieleeni tapahtumia mökillä. Siitähän oli vasta muutama tunti, kun Valborg oli ollut siellä hyvässä kunnossa. - Mitä lähtöni jälkeen oli tapahtunut ja oliko sattumaa, että Valb...

Taksiin noustuani tunsin, että tarvitsisin yhden tai toisenkin oluen, että saisin palikoita päässäni järjestykseen. Muutenkaan minua ei huvittanut palata heti kuumaan asuntooni. Pyysin nuorta mieskuljettajaa viemään minut Laivarantaan ja sovin hakemisesta kahden tunnin päästä. Jospa siinä ajassa kierrokset hieman laskeutuisivat. Sain onneksi terassilta pöydän, johon pääsin istumaan yksin. Laitoin kännykän äänettömälle ja katselin ilta-auringon kuin isoin siveltimen vedoin maalaamaa taivasta: vaaleanpunaista ja violettia. Ilta oli tyyni. Jossain loikkasi kala järven rantakaislikon yllä. Muistin, että veneeni jäi naapurirantaan. No, ehtiihän sen... Huomenna olisi siis haastattelupäivä. Pamelan olisi hyvä pysyä vielä pari päivää aloillaan. Eiköhän Valborg siinä ajassa kyllästy maaseutuun. Säälin tunne nousi hetkeksi mieleeni, kun mietin ystävääni Raunoa. Ei ollut helppoa elämää valinnut, eikä tilanne parantunut juomisella. Kun ei vain jäisi putki päälle. Oopperan ensi-ilta...

Valborg ei kuullut mitä selitin, ääneni peittyi häneen takaansa kuuluvaan kolinaan ja särkyvän lasin ääneen. Näin avoimesta ovesta, että sankaritenorimme Rajakorpi makasi lattialla seuranaan kaatunut sohvapöytä astioineen ja mäyräkoira. Rauno oli hätääntynyt ilmestymisestäni ovelle, sännännyt pystyyn matalalta sohvalta ja kompastunut mäyräkoiraan, joka ei ollut sileä- eikä karkeakarvainen vaan Karjala-merkkinen olutpakkaus, ja melko vajaa sellainen. Tein nopean tilannearvion. Olin alkanut tuottajan virkaan arvokkaaseen hengelliseen kansanoopperaan Ruoveden nälkävuosista, nyt olin ajautumassa rooliin farssissa, missä väkeä singahteli ovista noloihin tilanteisiin. Näitä Ray Cooneyn teoksia olin tarpeekseni katsellut takavuosina Pyynikkilän näytelminä. Rauno saisi itse hoitaa lemmensotkunsa, minä yrittäisin pelastaa oopperan. Työnnyin ovesta huoneeseen, ohi pelästyneen Valborgin. Rauno oli saanut vertavuotavan haavan käteensä rikkoutuneesta lasista, autoin hänet pystyyn ja komensi...