Sattumia vai suunnitelmia: 7. osa

Valborg, Pirkko, Pamela…

Naisten kuvat pyörivät päässäni, kun poljeskelin hitaasti Pyynikkilästä kylälle päin. Tilanne vaati oluen ja laskettelin Laivarantaan ehkä turhankin rohkeasti. Onnistuin kuitenkin väistämään esteet ja parkkeerasin pyöräni Katriina-laivan kupeeseen. Olivat juuri avanneet ja sain kylmän olueni. Huh, mihin olin taas itseni luvannut Raunon puolesta, tästä valehtelusta alkaa tulla pian jo tapa, mietin ja tilasin toisen oluen.

 No, asioilla on tapana , totesin pakatessani pieneen laukkuun tavaroita muutaman yön yöpymiseen. Olin jo päättänyt, että Pamelan ”aviomies” joutuu lähtemään pikaisesti takaisin pääkaupunkiin hoitelemaan busineksiaan.  Pamelan miehen pisnekset eivät varmaan kestäneet päivänvaloa, hihittelin jo Raunolle leppyneenä, ja onhan tämä vaihtelua Pirkon viipyessä pohjoisessa ties kuinka kauan.

Autoni oli vielä korjaamolla, enkä tahtonut ajella polkupyörällä Mustajärvelle asti, joten suuntasin askeleeni kohti Linja-autoasemaa, kyllä sieltä varmaan kyydin saa. Niin, ja samalla voin poiketa viinakaupassa, en uskonut kestäväni Pamelan seuraa ihan selvin päin.

Kyyti järjestyi ja löysimme perille. Pamelan ja Raunon vuokraama mökki oli siisti ja siellä oli onnekseni kaksi makuuhuonetta, sohvalla nukkumista selkäni ei olisi kestänyt.

Pamela kuljeskeli ympäri mökkiä ja sen pihaa yrittäen kuikuilla naapurimökille nähdäkseen edes vilahduksen rakkaasta Rauskistaan, mutta  sankka pajupuska tonttien rajalla esti näkyvyyden naapuriin.

Olin pakannut kassiini muutaman uutuusdekkarin ja päätin työntää soutuveneen järvelle ja antaa sen kulkea vapaasti samalla kun saisin lukurauhan ja pääsisin katselemasta Pamelan hermoilua ja kuulemasta hänen narinaansa.

Huomaamattani vene oli ajautunut lähelle naapurimökkiä, enkä voinut välttää kuulemasta Valborgin nalkutusta. Hän kuului tasaisella, narisevalla äänellä haukkuvan Raimoa menneistä ja tulevista ja päätin pelastaa Raunon, taas kerran.

Sousin veneen naapurirantaan ja nousin laiturille. Valborgin ääni koveni askel askeleelta, mutta rohkaisin itseni ja menin koputtelemaan ulko-ovea. Nalkutus loppui kuin seinään ja ovi tempaistiin auki. Oven avasi noin viisikymppinen, langanlaiha nainen, jonka kasvoista näkyivät niin juhlitut yöt kuin auringossa maatut päivät.

- Jaa, mitä asiaa, tiuskaisi Valborg. 

- Olen  Eero Turunen ja olen vuokralla tuossa naapurimökissä ja olin soutelemassa ja päätin poiketa tervehtimässä naapureita, siis päivää, sain sanottua töykeästä vastaanotosta huolimatta.