Sattumia vai suunnitelmia: 9. osa

Taksiin noustuani tunsin, että tarvitsisin yhden tai toisenkin oluen, että saisin palikoita päässäni järjestykseen. Muutenkaan minua ei huvittanut palata heti kuumaan asuntooni.

Pyysin nuorta mieskuljettajaa viemään minut Laivarantaan ja sovin hakemisesta kahden tunnin päästä. Jospa siinä ajassa kierrokset hieman laskeutuisivat.

Sain onneksi terassilta pöydän, johon pääsin istumaan yksin. Laitoin kännykän äänettömälle ja katselin ilta-auringon kuin isoin siveltimen vedoin maalaamaa taivasta: vaaleanpunaista ja violettia. Ilta oli tyyni. Jossain loikkasi kala järven rantakaislikon yllä. Muistin, että veneeni jäi naapurirantaan. No, ehtiihän sen...

Huomenna olisi siis haastattelupäivä. Pamelan olisi hyvä pysyä vielä pari päivää aloillaan. Eiköhän Valborg siinä ajassa kyllästy maaseutuun. Säälin tunne nousi hetkeksi mieleeni, kun mietin ystävääni Raunoa. Ei ollut helppoa elämää valinnut, eikä tilanne parantunut juomisella. Kun ei vain jäisi putki päälle. Oopperan ensi-iltaan oli enää kolme päivää.

Juuri kun olin astumassa taksiin lähteäkseni takaisin kotiin, näin kun kaksi miestä käveli rehvakkaassa humalatilassa käsikynkkää terassia kohden. Mitä ihmettä? Siinä olivat yhtä matkaa kulkemassa ohjaaja-Ville sekä JR. Pääsin onneksi livahtamaan miesten seurasta. Tämä yö olisi nukkumista varten.

Asunnossani oli kesäisen yön hämärä valo. Heitin saappaat ja ulkovaatteet eteiseen. Hörppäsin vettä ja pesin hampaani. Jostain kaukaa kantautui käen kukkuminen. En laittanut valoja, vaan tunnustelin tietäni makuuhuoneeseen. Siellä näytti olevan taas kissa. Vaalea karvapehko näkyi sängyn päädyssä. Mutta eihän ovi ollut auki? Miten se on tänne päässyt? Hahmo näkyi hämärässä isompana kun lähestyin. Napsautin valot päälle ja näin Valborgin makaavan sängyssäni, silmät auki seinää tuijottaen. Tunnustelin hengittääkö hän. Ei, hän oli yhtä kuollut kuin naapurini eilen lahjoittama hauki. Ohimossa oli pieni reikä, josta valui lyhyt verinoro.

Lattialla lojui jalohaikaran sulka.