Sattumia vai suunnitelmia: 20. osa, tarinan päätös.

 

En katsonut aiheelliseksi ahdistaa Raunoa enempää kysymyksilläni, koska uskoin kuulleeni jo oleellisen. Alkavasta pisaroinnista huolimatta otin polkupyöräni ja lähdin polkemaan takaisin kirkonkylälle. Kiireeni oli kuitenkin turhaa, sillä muut eivät olleet osaltaan juurikaan päässeet eteenpäin. Seija metsästi yhä tietoja Villen Turun ajasta ja tiedot tutkittaviksi lähetetyistä esineistä viipyivät. 

Viikko vierähti ja toinen alkoi ennen kuin rikosten vyyhti alkoi selviytyä. Ensimmäinen tieto oli se, että Ville-Kalle Östby oli todellakin suomentanut sukunimensä Itäkyläksi ja käytti vain toista etunimeään Villeä. Mutta ei tässä kyllin. Turun pankkiryöstön aikoihin free lance -näyttelijänä leipänsä ansainnut Ville-Kalle oli ollut pitkiä kausia                                                 työttömänä ja pariin vuoteen vain satunnaisissa pätkätöissä. 

–Ja arvatkaapas mitä? täräytti Seija selontekonsa lopuksi, kun taas olimme koolla yhteisessä tilannepalaverissa. – Viimeinen Ville-Kallen ohjaustyö ennen pitkää työttömyyskautta oli hänen Linna-teatterille sovittamansa näytelmä Varkaitten paratiisi. Siis sama jalokivivarkauksista kertova tarina, joka on tullut tutuksi Alfred Hitchcockin ohjaamana jännityselokuvana. 

Palaset alkoivat lonksahdella kokoon, kun muistiini palautui, kuinka Ville ja J.R. olivat toisiaan kaulaillen sulassa sovussa tulleet hyvässä hutikassa laivarannan terassille. Siinä varmaan oli juhlittu harjakaisia jalokivikaupan kunniaksi samaan aikaan, kun Pamela tunnetuin seurauksin saapui minun asuntooni. Muistin myös naapurin kissan, jolla oli paha tapa luvattomasti vierailla minun kotonani. Ilmeisesti olin tuolloinkin jättänyt terassinoven huolimattomuuttani auki. 

Pekka puolestaan oli saanut tiedot tutkituista todisteista kokoon. Ainoastaan ase, jolla Valborg oli murhattu, oli edelleen kadoksissa. Alkoi olla pidätysten aika.  

Pamela piiritti edelleen Raunoa, jonka omaisuuteen hän ja J.R. uskoivat naimakaupan kautta pääsevänsä käsiksi. Niinpä he oleilivat edelleen Ruovedellä. Heidät tavoitettiin Haapasaaresta juhlimasta J.R.:n joukkion kanssa, mutta he eivät pidätettäessä tehneet vastarintaa. 

Ohjaaja-Ville oli vielä edellisenä päivänä nähty kylällä, mutta nyt häntä ei löydetty mistään. Hyvä, joskin hidas muistini tuli tälläkin kertaa avuksi. 

–Se Prahan matka, jolle Ville sai matkaliput alkaa tänä iltana Helsingistä lähtevällä lennolla. Ville ei missään tapauksessa jättäisi sitä väliin. Sitä vastoin on mahdollista, että hän sen avulla poistuu maasta ja jättää paluuliput käyttämättä, selitin muille. 

Itse olin jo eläkkeellä oleva poliisi ja autoni remonttikin yhä kesken. Seija ja Pekka saivat siis tehtäväkseen hoitaa pidätyksen ja noutaa Villen Seutulasta. 

–Tulen huomenaamulla poliisiasemalle kuulemaan, miten pidätys onnistui, huikkasin vielä heidän lähtiessään. 

Keskellä yötä heräsin, kun puhelin soi. Tunnistin soiton tulevan Pekan työkännykästä.  

–Minulla on vähän ikäviä uutisia, hän sanoi ensin pahoiteltuaan, että häiritsi minua tällaiseen aikaan. 

–Ettekö tavoittaneetkaan Villeä? ihmettelin. 

–Kyllä, siinä suhteessa asiat ovat kunnossa ja Ville varmassa tallessa, mutta.. 

–Mitä mutta? kysyin kärsimättömästi. 

–Sitä minä vain, että Ville ei ollutkaan lähdössä Prahaan oman vaimonsa kanssa, vaan sinun vaimosi Pirkon kanssa.