Uusi novelli alkaa: Joulupukin ja rikollisten jäljillä osat 1-2

Tämä uusi novelli alkaa samoilla sanoilla kuin talvinen jatkokertomus Jäljet voivat viedä harhaan. Mahtaako tekstin takana siis olla joku samoista mysteerikirjoittajista? Sama alku johdattaa meidät nyt kuitenkin aivan uuden tarinan pariin. Tervetuloa seuraamaan jatkonovellia!

Joulupukin ja rikollisten jäljillä: osat 1-2

1.

Me leijonat olemme säntillistä väkeä, joka tekee huolella kaiken sen, minkä lupaa. Niinpä kokoonnuimme jo lokakuussa keskustelemaan lapsille järjestettävästä joulujuhlasta, jonka olimme luvanneet Mannerheimin Lastensuojeluliiton 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi järjestää yhdessä liiton paikallisosaston ja Ruoveden kunnan varhaiskasvatuksen kanssa. 

Yhteistyökumppanit olivat luvanneet vastata tilaisuuden lastenohjelmasta ja Lions Ladyt sen tarjoilusta, joten meidän osuudeksemme jäi maksumiehenä olemisen ja juhlan järjestelytehtävien hoitamisen lisäksi oikeastaan vain juhlapuhujan, esiintyjävieraan sekä joulupukin hankkiminen tilaisuuteen. Juhlapuhujaksi sai eniten kannatusta lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen ja vierailevaksi tähdeksi päätettiin kysyä jotain nimekästä tubettajaa. Heistä etusijalle asetimme Miklun ja Pikku Pinskun. 

”Joulupukkia meidän ei tarvitse edes harkita, onhan veli Harri useana vuonna eri tilaisuuksissa ansiokkaasti toiminut tässä tehtävässä. Lapset voisivat jopa menettää uskonsa joulupukkiin, jos se olisi joku muu kuin Harri”, leukaili klubimme tailtwister. 

Minä olin liittynyt klubiin äskettäin enkä juurikaan osallistunut keskusteluihin, mutta nyt muiden yllätykseksi korotin ääneni: 

”En epäile veli Harrin kykyjä, mutta ehkäpä voisimme tänä klubimme 60-vuotisjuhlavuonna vähentää hänen työtaakkaansa ja palkata joulupukiksi jonkun muun. Minulla on Helsingissä tuttu, joka jo vuosikausia on toiminut sesonkiajat joulupukkina ja kiertänyt muun ajan vuodesta huutokauppameklarina ympäri Suomea. Nimi Paavo Mikkola lienee tuttu ainakin joillekin teistä.” 

”Paavon avulla voisimme myös tienata klubillemme rahoja järjestämällä hänelle joulupukkikeikkoja pitäjän rikkaimpien ihmisten koteihin. Jos veloittaisimme vaikkapa pari tonnia käynnistä ja antaisimme siitä Paavolle tuollaiset kaksikymmentä prosenttia, saisimme hyväntekeväisyyteen käytettäväksi melkoisen potin. Pukki voisi aattoillan mittaan käydä ehkäpä viidessä kodissa.” 

Se täky puri. Klubilaiset alkoivat kilvan luetella tuttujaan, joille joulupukkivierailua voitaisiin tarjota. Lopullisen listan laatiminen annettiin puheenjohtajan ja sihteerin tehtäväksi. Kun käynnin hinta vielä nostettiin kolmeen tonniin, asia oli selvä ja se voitiin kirjata pöytäkirjaan. 

 

2.

Ruovesi-lehti ei jouluviikolla ilmestynyt, mutta sen verkkosivuilta löytyi heti joulun jälkeen runsaasti kuvitettu reportaasi onnistuneesta lastenjuhlasta. Sen juhlapuhetta siteerattiin pitkään ja myös Pikku Pinskusta oli erikseen näyttävä haastattelu. Pienempi uutinen tiesi kertoa mittavasta varkauksien sarjasta: joulun aikana oli ainakin viidestä talosta viety pankkikortteja, rahaa, arvoesineitä ja viimeistä huutoa olevia teknisiä vempaimia. 

Verkkolehteä selatessani soi puhelin. Toivoin, että se olisi ollut ystäväni Paavo Mikkola. Hän oli sanonut ajavansa pukkikeikan jälkeen suoraan kotiin. Olin yrittänyt tavoittaa häntä soittamalla ja tekstiviestein, mutta hän oli itselleen tyypilliseen tapaan jättänyt soittopyyntöihini vastaamatta. Hän ei nytkään soittanut, vaan poliisi, joka kysyi, mistä Paavon voisi tavoittaa. 

Tarjosin poliisille Paavon molempia kännykkänumeroita ja hänen osoitettaan, mutta niistä ei ollut apua. Paavo ei ollut vastannut puhelimeen ja Helsingin poliisit olivat turhaan soitelleet hänen kotinsa ovikelloa. Hänestä ei ollut havaintoja myöskään hänen kotipuolestaan Töysästä, josta hän oli aikuistuttuaan muuttanut Helsinkiin. 

Syyksi, miksi poliisi tavoitteli Paavoa, uskoin hänen pukkikeikkansa Ruovedelle. Ne varkaudet, joista lehdissäkin oli uutisoitu, oli nimittäin tehty nimenomaan niihin taloihin, joissa hän jouluaattona oli vieraillut. Missään muualla varas ei tiettävästi ollut käynyt. 

Tuo näytti jo pahalta. Eikä pelkästään Paavolle, vaan myös minulle itselleni. Olihan Paavo oleillut meillä lasten joulujuhlan ja jouluaaton keikkakierroksen välisen ajan. Olin myös esitellyt hänelle ne talot, joihin joulupukkivierailu suuntautuisi sekä samalla kertonut niiden isäntäväestä ja näiden taustoista. Ymmärsin nyt, että kaikki tuo oli kullanarvoista tietoa rikosten tekijöillekin, mikäli he tulivat kunnan rajojen ulkopuolelta. 

Tässä valossa ei ollut yllätys, että sain kutsun poliisiasemalle. Uskoin heidän kuulustelevan minua ajasta, jonka Paavo oli viettänyt luonani. Sen kaiken olin valmis kertomaan. Varkauksia enemmän poliiseja kiinnosti kuitenkin se, miltä Paavo näytti. Syykin selvisi. Poliisit halusivat minut tunnistamaan ruumiin, joka oli löytynyt pukkikierrokseen kuuluneen Ylä-Ökylän talon omistamasta rantamökistä. 

Poliisit veivät minut kyydissään rikospaikalle, jossa kuolinsyyntutkija oli saanut työnsä valmiiksi. Poliisit halusivat tietää, oliko surmansa saanut kadoksissa oleva Paavo Mikkola vai joku muu. Sitä, että hänet oli murhattu, he eivät edes yrittäneet salata.   

Uhri ei ollut Paavo Mikkola eikä kukaan muukaan minun tuntemani mies. Kun ruumista lähdettiin kuljettamaan rantamökistä kohti Tamperetta, poliisit jäivät vielä puhuttelemaan ruumislöydön tehnyttä emäntää. Hän kertoi, että oli saanut uutta vuotta varten vuokratilauksen rantamökistä ja mennyt laittamaan sitä käyttökuntoon. Tällöin kaamea rikos paljastui. Emäntä oli yhä järkyttynyt ja hoki: ”Jotain tuttua siinä miehessä oli, jotain tuttua siinä oli, mutta en muista mitä.”