Jäljet voivat viedä harhaan: 18 osa

 

Pohdinnoista ei ollut mitään käytännön hyötyä, vaikka juuri nyt olisi kaivattu ripeää toimintaa. Toisten lähdettyä jäin vielä pohtimaan, mitä pitäisi tehdä. Paavo oli pidätettynä, joten en päässyt häneltä kysymään, minne Minni mahdollisesti piiloutuisi, jos hän halusi paeta. Todennäköisempänä pidin kuitenkin sitä, että Minni yhä liikkui Bobergin seurassa.

Jätin Minnin jäljittämisen suosiolla poliiseille, jotka tiesivät tämän viime vuosien elämästä minua enemmän. Sitä vastoin jäin miettimään, löytyisikö Minnin lapsuudesta jotain sellaista, joka auttaisi minut hänen jäljilleen. Muistin, että Minnin lapsuudenleikeistä suosituin oli ollut aarteenetsintä. Itsekin olin usein ollut kätkemässä kolikoita hänen löydettäväkseen. Hänen isänsä Paavo oli kuitenkin minua taitavampi kätkijä ja usein hän piirsi myös tyttärelleen aarrekartan etsimisen helpottamiseksi.

Varmaankin Minnillä nytkin oli jossain joku kätkö, johon olisi piilotettu tärkeitä tietoja, joista tässä tilanteessa olisi hyötyä. Ja kenellepä hän salaisuutensa uskoisi, ellei sitten isälleen. Samassa minulle välähti! Ainoa mahdollinen kätköpaikka oli Paavon kotitalossa Väärinmajassa. Paavo oli kertonut, että hänellä oli siellä ollut piilotettuna salainen lipas, johon hän lapsena keräsi itselleen tärkeitä tavaroita ja teini-iässä saamiaan rakkauskirjeitä.

Piilo oli niin hyvä, ettei kukaan kotoväestä ollut sitä löytänyt. Minnille hän oli paljastanut sen tämän rippileirikesänä, jolloin sieltä hänen omien aarteittensa sijasta löytyivät rippilahjaksi ostetut korvakorut. Samaisen rippijuhlan jälkeen hän oli näyttänyt piilon minullekin, kun ensin olin sitä parin tunnin ajan turhaan etsinyt. En voinut olla ihailematta Minnin nokkeluutta. Jengiläisten kätköhän sijaitsi samassa talossa, joten lippaalla oli huomiota herättämättä kätevä käydä.

Soitin heti Eerolle ja sen jälkeen Petri Pusalle, sillä hän oli meistä kolmesta se, joka oli parhaassa ajokunnossa. Perillä Paavon kotitilalla menimme heti kätkölle, mutta se oli tyhjä, Etsimämme lipas ei ollut siellä. Olimme tulleet liian myöhään. Lipas oli viety ja Minni kadonnut. Se ei luvannut hyvää, ei olletikaan, kun myöskään Matias Bobergin olinpaikasta ei ollut tietoa.

Lyhyen pohdinnan jälkeen tulimme siihen tulokseen, että meidän oli mentävä poliisiasemalle ja pyydettävä lupa Paavon tenttaamiseen. Se oli ainoa oljenkortemme päästä asiassa eteenpäin. Sen me teimmekin, mutta poliisiasemalla päivystänyt Esko Nieminen sanoi siihen heti, että ei onnistu.

Selventävänä lisänä hän sitten totesi, että Paavo oli kiihtyneenä kärttänyt päästä heti murhatutkintaa johtavan KRP:n komisarion Ahti-Tapio Jurrikan puheille. Tämä oli tullut paikalle kahden alaisensa kanssa. He olivat viipyneet Paavon sellissä vain lyhyen aikaa, ottaneet sitten Paavon mukaansa ja lähteneet kovaa vauhtia poliisiautolla pihasta.

Minulle tieto oli huojentava. Itselleen ja Minnille todennäköisesti koituvista seurauksista huolimatta Paavo oli asettanut tyttärensä hengen etusijalle ja johdattanut keskusrikospoliisin miehet lippaan kätköpaikalle. Myös Eero oli toiveikas.

Sitä vastoin aina varovainen Petri Pusa otti kännykkänsä ja poistui eteiseen. Hän viipyi poissa viitisentoista minuuttia, mutta kun hän palasi, näin hänen kasvoillaan huolestuneen ilmeen.

”Soitin keskusrikospoliisiin ja selvitin Paavon kanssa lähteneiden poliisien taustoja. Jurrikan tiesin jo entuudestaan kuuluneen samaan hirviporukkaan kuin Boberg. Juuso Huhtamaan taustalta ei löytynyt mitään hämärää. Sitä vastoin Elmo Santalainen on Matias Bobergin kummipoika ja hänen isänsä Urmas Santalainen on osakkaana monissa sellaisissa yhtiöissä, joiden lakimiehenä Boberg toimii.”