Joulupukin ja rikollisten jäljillä: osa 19

 

Olin pystynyt todistamaan oman syyttömyyteni ja siirtämään epäilykset Risto Rautaseen. Epäillyn sijasta minusta oli nyt tullut tärkeä todistaja. Parituntisen kuulustellun jälkeen rikospoliisin miehet toivat minut takaisin Ruovedelle. Paluukyydissä he veivät mukanaan ylikonstaapeli Risto Rautasen. Jäin pois poliisiaseman luona, joten näin, kuinka hänet saatettiin poliisiautoon.

Pidin todennäköisenä, että hänet vangittaisiin tai ainakin pidätettäisiin muutamaksi päiväksi kuulusteluja varten. Minun oli kuitenkin varauduttava myös siihen, että pitäviä todisteita hänen syyllisyydestään ei vielä löytyisi, vaan hänet olisi kuulustelujen jälkeen päästettävä vapaalle jalalle. Todisteiden väärentäminen oli raskas rikos, mutta ei kuitenkaan yksistään riittävä peruste miehen vangittuna pitämiseen.

Tässä vaiheessa päätin turvautua konstaapeli Eero Koivikkoon. Soitin hänelle ja sovimme, että tulisin käymään seuraavana päivänä yhdeltätoista. Lupasin tuoda mukanani Engizin Pizzeriasta pitsat. Kysyin vielä millä täytteillä hän ne haluaisi.

Samanaikaisesti kun aloittelimme pitsansyöntiä kerroin Koivikolle siitä jäynästä, minkä olin tehnyt. Sanoin myös olevan ilmeistä, että jompikumpi heistä kahdesta poliisista oli vienyt lattialta löytyneen hansikkaani murhapaikan tuntumaan, josta se oli löytynyt. Itse pidin varmana, että se oli Rautanen, mutta muistutin Koivikkoa siitä, että häntä saatettaisiin epäillä avunannosta rikokseen.

Koivikkoa selvästi jännitti. Päätin siis auttaa hänen muistiaan ja sanoin: ”Lähdetään siitä, että sinä olit jo pitempään epäillyt, että Reipas ennemminkin vaikeuttaa varkauksien selvittelyä kuin vie tutkimusta eteenpäin. Kun sinä sitten huomasit, että pudotin tahallani hansikkaani lattialle, päätit katsoa, mitä tapahtuu, kun Reipas huomaa sen.”

Kerroin sitten Koivikolle, mitä Tampereella oli tapahtunut ja vakuutin, että Rautanen ei tuolta matkaltaan enää palaisi nykyiselle paikalleen.

Sanoin Koivikolla olevan tasan kaksi vaihtoehtoa. Jos hän jatkaisi nykyistä nynnyilyään, hänen esimiehekseen ehkä tulisi joku jos ei Rautasta hankalampi niin ainakin virkaintoisempi tyyppi.

Jos hän sitä vastoin ryhdistäytyisi ja ratkaisisi varkaussarjan minun avullani, se tietäisi arvonylennystä, hän pääsisi ylikonstaapelina johtamaan tätä poliisiasemaa ja saisi jonkun innokkaan nuoren apulaisen juoksupojakseen. 

Koivikko katsoi minua neuvottomana. ”Lähdetään siitä, mitä olet jo saanut selville”, ehdotin. ”Sinullahan on jo ne kuvat ja nauhat, jotka todistavat, että Paavo Mikkola ei ollut varkauksien aikaan joulupukkina. Nyt saat minulta videon, jonka avulla joulupukin esittäjän voi tunnistaa.”

Kerroin myös, että löytyisi luotettava todistaja, joka tietää hänen henkilöllisyytensä. Jos poliisit vielä jututtaisivat Paavo Mikkolaa ja ottaisivat todesta hänen puheensa niitä viimeisen kuulustelun hölynpölyjä lukuun ottamatta, olisi edetty aimo harppaus eteenpäin.

Se sopi Koivikolle. Pitemmittä puheitta ryhdyimme kumpikin tahoillamme toimeen. Koivikko onnistui jo seuraavaksi iltapäiväksi hankkimaan itselleen apulaisen. Tämä oli äskettäin poliisikoulusta valmistunut simpsakka neitonen, jonka nimi oli Elli Rantaviita.

Tämän ensimmäiseksi virkatehtäväksi tuli osallistua Koivikon aisaparina Paavo Mikkolan kuulusteluun. Itse leikin Paavon asianajajaa ja pääsin neljäntenä pyöränä seuraamaan kuulustelua. Elli kirjasi Paavon sanomiset ja sen jälkeen Paavo päästettiin vapaalle jalalle.

Menimme Paavon kanssa Wanhaan Lieraan vaihtamaan kuulumisia ja miettimään, miten meidän jatkossa olisi viisainta toimia. Koivikko puolestaan lähti Ellin kanssa Selma Mehtosen luokse varmistamaan, että tämä edelleenkin oli valmis todistamaan, että Lauri Lampisuo oli etsitty joulupukki.