Joulupukin ja rikollisten jäljillä: osa 23

 

Mitäkö tämän jälkeen tapahtui?

Risto Rautanen sai tuomion autokauppias Aatos Antikaisen murhasta sekä samanaikaisen omaisuusrikossarjan suunnittelusta. Hänen apurinsa harrastajanäyttelijä Lauri Lampisuo ja useista rikoksista aikaisemmin tuomittu Niilo ”Tahmatassu” Tirkkonen saivat kumpikin vankeustuomion. Laurin tuomio oli näistä lyhyempi, mutta kuitenkin niin pitkä, että hän sen aikana ehti perustaa Kylmäkosken vankilaan Teatterikerhon.

Eero Koivikon todettiin vaikeissa oloissa suorittaneen ansiokasta rikostutkintaa ja hänet ylennettiin ylikonstaapeliksi. Hän sai Ruoveden poliisiaseman johdettavakseen ja apurikseen puuhakkaan nuoren konstaapelin. Pian kuitenkin Ruoveden poliisiasema lakkautettiin ja Koivikko siirrettiin varhennetulle vanhuuseläkkeelle. Elli Rantaviita yleni ripeästi urallaan, mutta muisteli vielä lääninpoliisijohtajan nimityksen saatuaan Ruoveden Joulussa ikimuistoista aikaa ensimmäisessä työtehtävässään Ruovedellä.

Omista myöhemmistä vaiheistani kerrottakoon sen verran, että ostin itselleni keväällä uuden auton. Kesän tullen ajoin sillä Ala-Ökylän pihaan ja kysyin Tertulta, lähtisikö tämä kanssani tansseihin Rönnille.

Hän lähti ja vietimme rattoisan illan yhteisen kesämme kaihoisissa muistoissa. Tuo tanssimatka jäi kuitenkin viimeiseksemme. Paluumatkalla Terttu näet paljasti, että hänestä oli tullut innokas luonnonsuojelija. ”Mitäpäs, jos seuraava Oriveden matkamme olisikin polkupyöräretki Eräpyhään?” hän ehdotti.

Olin jättänyt polkupyöräni Orivedelle, kun lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Sen jälkeen en ollut edes ajatellut ostaa uutta. Minusta ei Tertun pyöräilykumppaniksi siis ollut. Tertun haave pitkästä pyöräretkestä naapurikuntaan toteutui kuitenkin vielä samana kesänä. Jouduin itse todistamaan sitä, kun yhtenä elokuun alun sunnuntaina palailin illansuussa Helsingistä, jossa olin käynyt tervehtimässä ystävääni Paavo Mikkolaa.

Junamatka oli takana ja ajoin omalla autollani Oriveden asemalta kohti kaupungin keskustaa, kun jossakin Purnun tiehaaran kohdalla näin kahden pyöräilijän perä perää polkevan kohti kirkonkylää. Kohdalle tullessa tunnistin takimmaisen selän kuuluvan Tertulle ja edellä ajavan miehen arvasin olevan Tapio Rantamäki.

Se ei ollut yllätys, sillä jännityslukupiiriläiset olivat pitäneet minut ajan tasalla pitäjän tapahtumista. Tiesin siis autokauppias Aatos Antikaisen perikunnan myyneen Ökykylässä sijaitsevan rantahuvilan Tampereen Kissanmaalla asuvalle Tapio Rantamäelle. Hän oli Pirkanmaan Lintutieteellisen Yhdistyksen aktiivinen jäsen ja oli linturetkillään pannut merkille Ökylänlahden rantamaisemien runsaan lintukannan.

Ei siis ollut ihme, että tuo huvila kaameasta historiastaan huolimatta kiinnosti häntä. Ostamista varten Tapio oli ottanut pienen kiinnelainan Ylä-Pirkanmaan Osuuspankilta, mutta valtaosan kauppahinnasta kattoivat perintörahat, jotka hän tiettävästi oli saanut naimattoman tätinsä kuolinpesästä.

Jännityspiirin tietoniekat kertoivat senkin, että heti huvilan ostettuaan Tapio oli liittynyt Suomen Luonnonsuojeluliiton Virtain-Ruoveden yhdistykseen ja tutustunut sen pönttötalkoissa Terttuun. Sen jälkeen nämä kaksi oli useitakin kertoja nähty yhdessä lintuja bongaamassa sekä pyöräilemässä Ruoveden kyläteillä.

Tuo kaikki oli siis entuudestaan jo tiedossani. Silti voimakas kateuden tunne ailahti mieleeni, kun etsin sopivaa ohituspaikkaa mutkaisella tiellä. Minua risoi sekin, että nuo onnelliset saivat taittaa taivalta kauniissa tyvenessä kesäsäässä, kun omissa pyöräilymuistoissani päällimmäisenä keikkui niistä viimeinen: rankkasateessa vastatuuleen poljettu öinen paluumatka Rönniltä.

Pakko minun oli myöntää itselleni sekin, että tuossa tilanteessa tunsin jonkinlaista ymmärtämystä Risto Rautasta kohtaan. En siis ryhtynyt etukäteen murehtimaan sitä, mikä olisi Tapio Rantamäen kohtalo sen jälkeen, kun Ripa Reipas elinkautisen tuomion kärsittyään vapautuisi vankilasta. Se kuitenkin kieltämättä vähän mietitytti, mikä minua itseäni Reippaan vapautuessa odottaisi.

Vatvoin näitä asioita mielessäni vielä silloinkin, kun runsasta ylinopeutta ajaen olin ohittanut Kallenaution ja lähestyin pahamaineista Mullimäen mutkaa. Muistin, että Reino Ala-Ökylä oli aikoinaan autoineen suistunut siinä kohdin tieltä ja saanut surmansa.

Niinpä vaistomaisesti hiljensin vauhtiani ja juuri parahiksi. Näin, kuinka hirvi mäen alla saatteli kahta vasaansa tien yli. Vaaratilanteen vältettyäni ja säikähdyksestä toivuttuani lähetin kiitollisen ajatuksen Reino Ala-Ökylälle sinne jonnekin, sillä ilman häntä en kenties olisi enää hengissä. Silloin myös tämä tositarina olisi jäänyt kertomatta.