Reimann: Remu

 

 

Reimann:

Remu

 Viuhkiksen kuolemasta oli kulunut jo muutama päivä, mutta en ollut juuri kotoa lähtenyt, mitä Osulasta hakenut ruokaa Remulle ja itselleni.

Olin pitänyt nenänvalkaisua Viuhkiksen kuoleman jälkeen; osittain surusta ja osittain myös siksi, etten kestäisi Popossa tai Laivarannassa jatkuvaa utelua tapahtumien kulusta ja Viuhkiksen viimeisestä illasta. Riitti, kun jouduin poliisille tekemään selkoa joka sanasta ja askeleesta.

Huusholli oli siisti, mies selvä ja koira harjattu: olimme kahvimme ansainneet, Remu ja minä.

Olin ryhtymässä kahvin keittoon, kun oveen koputettiin ja tuttu poliisikaksikko vyöryi sisään. Miten voi kaksi poliisia täyttää keittiön niin kokonaan, ihmettelin.

Rapsutettuaan aikansa Remua poliisit pääsivät vihdoin asiaan. Oliko Viuhkavaara metsämiehiä, kysyi Holappa. No, ei todellakaan, ennemminkin sellainen luonnonsuojelija, viherpiipertäjä ja ituhippi, kuten vanhemmat miehet häntä kutsuivat.

Mitenkä hänellä mahtaa olla repussaan patruunalaatikko ja kiikarit? Kiikareille oli helppo keksiä käyttöä, Viuhkis pongaili lintuja ja joskus yön tipuja ja iltaisin katseli parvekkeeltaan Laivarantaan menijöitä ja kun porukkaa oli sinne mennyt riittämiin, hyppäsi hän pyöränsä selkään ja lasketteli itsekin mäkeä alas Laivarantaan. Mutta patruunat, niille en keksinyt muuta selitystä kuin sen, että Viuhkis oli ne joiltain pikkusälleiltä takavarikoinut, sitäkin se teki, suojeli luontoa ja samalla lapsukaisia loukkaamasta itseään. Muisti kai lapsuudestamme sen, kun saimme jostain patruunoita, niin keräsimme niistä ruudin talteen ja teimme siitä omia paukkuja. Ihme, että on kädet ja silmät tallella.

Jorisin joutavia ja peitin sillä hermostuneisuuttani; poliisin tulo ei koskaan merkitse hyvää, senhän joka hanu tiesi.